Pohjolan maineikkaimpiin ohjaajiin kuuluvan Ingmar Bergmanin Oscar-palkittu perhedraama nähdään Verkatehtaalla Kavin aluesarjassa ensi tiistaina. Kesto 191 min. Pieni väliaika. Tervetuloa yli 16-vuotiaat. Kavi esittelee elokuvaa näin:

Ruotsi 1982. Tuotantoyhtiö: Cinematograph / Svenska Filminstitutet / Sveriges Radio Tv 1 / Gaumont /  Personafilm Tobis Filmkunst / Jörn Donner. Tuotannonjohto: Katinka Faragó. Tuottaja: Jörn Donner, Daniel Toscan du Plantier. Ohjaus ja käsikirjoitus: Ingmar Bergman. Kuvaus: Sven Nyqvist. Lavastus: Anna Asp, Susanne Lingheim. Puvut: Mari Vos-Lundh. Ehostus: Anna-Lena Melin. Cecilia Drott ja Kjell Gustvsson (peruukit). Musiikki: Daniel Bell, Frans Helmerson, Marianne Jacobs. Laulut: Benjamin Britten, Frédéric Chopin (Hautajaismarssi / Nocturne), Robert Schumann (pianokvintetti E mollissa, Op 44, toinen osa Du Ring an meinem Finger Liedistä Frauenliebe und –leben, IV ). Leikkaus: Sylvia Ingemarsson. Ääni: Björn Gunnarsson, Lars Liljeholm, Bo Persson. Pääosissa: Gunn Wållgren (Helena Ekdahl), Allan Edwall (Oscar Ekdahl), Ewa Fröling (Emilie Ekdahl), Bertil Guve (Alexander), Pernilla Allwin (Fanny), Börje Ahlstedt (Carl Ekdahl), Christina Scholin (Lydia Ekdahl), Jarl Kulle (Gustav Adolf Ekdahl), Mona Malm (Alma Ekdahl), Jan Malmsjö (piispa Edvard Vergerus), Erland Josephson (Isak Jacobi), Stina Ekblad (Ismael), Harriet Andersson (Justina), Mats Bergman (Aron), Gunnar Björnstrand (Filip Landahl), Käbi Laretei (Anna-täti), Kerstin Tidelius (Henrietta Vergerus), Marianne Aminoff (Blenda Vergerus) Gösta Prüzelius (tri Fürstenberg), Ernst Günther (yliopiston dekaani), Maria Granlund (Petra), Emelie Werkö (Jenny), Kristian Almgren (Putte), Angelica Wallgren (Eva), Kristina Adolphson (Siri). Johan Thorén (elokuvan stuntti). Helsingin ensiesitys: 21.1.1983 Adlon, Gloria, maahantuoja: Walhalla ry  – Suomen Kunnallispalvelu Oy (videolevitys) – VET 90644 – K16 – 5215 m / 191 min

“Voi tapahtua mitä vain, kaikki on mahdollista ja todennäköistä. Aikaa ja tilaa ei ole olemassa; vähäpätöiseltä todellisuuspohjalta levittäytyy mielikuvitus kutomaan uusia kuoseja: muistoja, elämysten ja vapaitten päähänpistojen sekoitusta. Henkilöt halkaistaan, monistetaan, häivytetään, tiivistetään, hajotetaan, kootaan. Mutta yksi tietoisuus on kaiken yläpuolella, ja se on uneksijan…”

Näin alkaa August Strindbergin “Uninäytelmä” (1901) ja näihin sanoihin päättyy Bergmanin Fanny ja Alexander. Dickensiin vivahtavana, melodramaattisia piirteitä sisältävänä sukukronikkana Bergmanin elokuva on yllättävä sekoitus ohjaajalle tuttuja teemoja, mutta myös sellaista rehevää aisti-iloa, joka vain hetkittäin on päässyt Bergmanin tuotannossa pintaan. Bergman itse on nimittänyt luomustaan freskoksi, mutta yhtä paljon se on laatukuva, henkeäsalpaavaa valon ja värin runoutta tai toimivaa draamaa, jossa materiaalin runsaus on jäsennetty selkeäksi ja moniulotteiseksi kuvioksi. Nyt Bergman katselee elämää seestyneen tarkkailijan silmin, mutta on myös läsnä jokaisessa henkilössään, ei vähiten 10-vuotiaassa Alexanderissa, jonka kokemuksissa ja reaktioissa on omakuvan piirteitä.

Fanny ja Alexanderissa kertautuu taiteilijaksi tulemisen teema, kristinuskon ahdistavuus sekä elämän ja teatterin ykseys. Teatterin teema on läsnä monella tasolla. Lapsuudessaan innokkaasti nukketeattereita rakennellut Bergman aloittaa elokuvansa kehystämällä Alexanderin pienoisnäyttämön sisään ja lopettaa sen Strindberg-sitaattiin ja siihen kun miesvainajansa jälkeen teatterinjohtajaksi tullut Emilie Ekdahl ottaa ottaa ohjelmistoon Strindbergin Uninäytelmän, jonka kantava teema on se Emanuel Swedenborgin ajatus, että tämänpuoleinen elämä ei olekaan elämää, vaan unennäköä.

Fanny ja Alexanderin varsinaisessa pääosassa on mielikuvituksen mahti maailmoja luovana ja loputtomana energialähteenä. Teatterinjohtajan ja näyttelijättären poikana Alexanderin maailmankuva on luova, vapaa ja epärationaalinen. Alexanderin maailmassa ei ole selvää eroa sille, missä todellisuus loppuu ja sepite alkaa. Hänen luovuuttaan on valehteleminen, tarinointi, mitä hänen uusi i sä piispa ei voi käsittää ja mistä hän rankaisee lasta. Fanny ja Alexander todistaa lopullisesti ja vastaansanomattomasti sen mistä hänen aikaisempi tuotantonsa on tarjonnut vain ajoittaisia näytteitä: että hän osaa olla lumoava kertoja, taikuri, huumorin ja elämänilon tulkki.

– Lasse Terosen (1983), Ywe Jalanderin (1983) ja muiden lähteiden mukaan ST