Elokuvaaja Saija Mäki-Nevalalla on 16 vuoden kokemus elokuva-alalta, mutta hän ei pidä itseään vielä taiteilijana. Taiteellisen näkemyksen muodostuminen vie aikaa.

Saija Mäki-Nevalan matka taideammattiin alkoi lukioikäisenä Kihniön kylänraitilta, jota hän myöhemmin on kuvannut myös dokumentissaan Kihniö (2015). Hän on opiskellut Lahden muotoiluinstituutissa ja Tallinnan kansainvälisessä elokuvakoulussa sekä hankkinut oppia ammattinsa osaavilta mentoreilta työelämässä.

Kamera ilmaisuvälineenä

Omimmaksi osaamisalueekseen Saija Mäki-Nevala kokee kuvaamisen, vaikka kokemusta on kertynyt myös muista elokuva-alan töistä. Kameran taa asettuessaan Mäki-Nevala on kotonaan, mielessään suunnitelma kuvista, jotka tarvitaan käynnissä olevaa projektia varten. Kuvaamishetkeä on edeltänyt huolellinen ennakkopohdinta siitä, mitä tai kenen tarinaa ollaan kertomassa ja millä tyylillä.

Mäki-Nevala on aloittanut elokuvien parissa työskentelyn jo filmien aikaan ja tottunut kuvaamaan vain välttämättömän. Kameran käynnistäminen varmuuden vuoksi ja satojen tuntien kuvamateriaalien kasaaminen turhan takia on Saija Mäki-Nevalalle vierasta.

– Nautin siitä, että pitää käyttää päätä ja ratkaista, miten kohtaus rakennetaan, miten se valaistaan ja mikä palvelee tarinaa parhaiten. Usein pitää tehdä kompromisseja, kun tulee aika ja raha vastaan. Silloin ratkaistaan luovasti. Siinä pyörii päässä aikataulu, tekniikka ja taide, Saija Mäki-Nevala kuvailee työtään.

Taideuran alku: Valokuvista elokuvaan

Saija Mäki-Nevala valitsi taiteet jo yläkoulussa. Tai taiteet valitsivat hänet. Elokuvaa ennen oli lukeminen, sadut ja tarinat. Sitten tuli valokuvaus ja lukion valokuvauspimiössä vietetyt historian ja uskonnon tunnit – lukioajan tärkeimmät hetket.

– Jo yläasteella tiesin, että haluan uran taiteiden parissa, Saija Mäki-Nevala kertoo ja juo teetä äänettömästi sinisestä mukistaan kauppakeskus Goodmanin kahvilassa Hämeenlinnassa. Voisi kuvitella, että hän on kaikessa kuvauksellisuudessaan kuin tarjolla kameralle, jota ei nyt haastatteluhetkellä kuitenkaan ole. Hänestä säteilevä harmonia on osa kuvaajan sielua, joka näkee ympärillään olevan merkityksellisen mutta tekee itsensä huomaamattomaksi.

Abivuonna Saija Mäki-Nevala ymmärsi, että pelkkä valokuvaus ei riitä hänelle. Eikä yksin tekeminen.

– Rakastin toisaalta koneita ja laitteita – toisaalta taiteita, hän kertoo. Elokuvaus yhdisti sopivasti kuvat, tarinat, tekniset laitteet ja ryhmätyön.

Matka elokuvaajaksi alkoi Lahden muotoiluinstituutista, vaikka kotona Kihniöllä ihmeteltiin, mistä maanviljelijän ja kodinhoitajan tytär oli keksinyt tulevaisuuden ammattitoiveensa.

Oppia Crea Videosta, Paanaselta ja Tallinnasta

Kouluaikaisesta työharjoittelupaikasta Crea Videosta tuli Lahden opintojen jälkeen freelancerina työskennelleelle Saija Mäki-Nevalalle säännöllinen keikkapaikka pariksi vuodeksi. Hän muistelee edelleen usein lämmöllä Crea Videon mukavaa väkeä. Keikoilla hän oppi tv-ohjelmien tekemisen kuvaajan näkökulmasta. Työ oli enimmäkseen tallentamista, ja useimmiten myös äänittämistä samaan aikaan. Siinä kehittyi kameraoperointi ja nopeiden ratkaisujen tekemisen taito.

– Ohjaajan kanssa kahdestaan tehtiin luurit korvilla, Saija Mäki-Nevala muistelee.

Sitten hän pääsi Klaus Härön Äidistä parhain -elokuvan Suomen kuvausjaksolle videoassistenttiharjoittelijaksi. Ensimmäiseltä kamera-assistentilta eli skarppaajalta Raimo Paanaselta Saija Mäki-Nevala oppi, miten kamera-assistentin töitä tehdään. Äideistä parhaimman kuvauksissa hän tapasi myös puolisonsa Jarkko T. Laineen, joka oli elokuvan kuvaaja.

Tämän jälkeen Mäki-Nevala alkoi saada töitä ensin videoassistenttina ja myöhemmin toisena kamera-assistenttina erilaisissa tuotannoissa mainoksista pitkiin elokuviin. Pääseminen ensimmäiseksi kamera-assistentiksi Hannu Kahakorven Päätalo-elokuvaan oli eräänlainen vedenjakaja: piti päättää, haluaako jatkaa assistenttina vai pyrkiä kuvaajaksi.

Medianomitutkinnollaan Saija Mäki-Nevala pääsi opiskelemaan elokuvausta Tallinnan yliopiston kansainväliseen englanninkieliseen elokuvakouluun. Siellä Mäki-Nevalalla oli elokuvauksenopettaja, joka toi opetukseen matemaattisia kaavoja kuvaukseen liittyen, opetti teoreettisesti, vanhanaikaisella hyvällä tapaa. Hän oli Tanskasta, pohjoismaisesta elokuvan suurmaasta ja opettanut Lars von Trieriäkin, minkä muisti aina mainita opiskelijoille. Luokka oli kansainvälinen, opiskelijoita Georgiasta, Kroatiasta, Latviasta, Eestistä, Italiasta, Belgiasta ja Suomesta. Välillä tuntui tietysti raskaalta, kun erilaiset työkulttuurit kohtasivat ja sovitut aikataulut paukkuivat.

Koulutuksen ajan ja vielä pari vuotta sen jälkeenkin Saija Mäki-Nevala puolisoineen asui Tallinnassa, mutta työkeikkoja oli hankala saada Suomesta. Ulkomailla asuminen oli ehkä psykologinen este palkkaamiselle, joten pariskunta päätti palata kotimaahan ja muutti Hämeenlinnan Iittalaan. Paikka onkin osoittautunut sijainniltaan erinomaiseksi, koska suurin osa kuvaustöistä on muualla kuin Helsingissä ja Helsinkiinkin pääsee Iittalasta suhteellisen nopeasti. Vanha talo puutarhoineen on toistaiseksi viehättänyt ja tuntunut kotoisalta.

Esikoisohjaus Kihniössä paluu omille juurille

Saija Mäki-Nevalan oma esikoisohjaus, 52-minuuttinen Kihniö -dokumentti pienen kunnan kylänraitista sai elokuvasäätiöltä käsikirjoituapurahaa 3000 €, tuotannon kehittelytukea 20 000 € ja tuotantotukea 70 000 €.  Elokuvan kokonaisbudjetti oli 130 000 €,  siis varsin kohtuullinen, jos ei suorastaan pieni kuten dokumenttibudjetit yleensäkin ovat. Elokuvasäätiön vuosittain veikkausvoittovaroista jakamasta tuesta dokumentielokuvat saivat vuonna 2017 erilaisia tukia noin 2 300 000 €, mikä on vajaa kolmasosa pitkän näytelmäelokuvan saamasta noin 7 500 000 €:n tuesta (Suomen elokuvasäätiö).

– Olin etuoikeutettu kun sain käsitellä elokuvan keinoin omia juuriani ja omistaa elokuvan kuolleelle isälleni, Kihniöllä syntynyt Saija Mäki-Nevala kertoo.

Kihniö-dokumentissa Saija Mäki-Nevala pääsi kokeilemaan myös ohjaamista. Hänen mukaansa siinä on tärkeää ennalta selkiyttää itselleen mitä on kertomassa ja miten sen haluaa tehdä. Myös oikeiden ihmisten löytäminen eri tehtäviin ja kameran eteen vaatii harkintaa. Silloin kun ohjaaja on onnistunut hyvän tiimin kokoamisessa, työskentely sujuu itsestään ja ohjaaja voi tuntea olonsa lähestulkoon tarpeettomaksi.

Kihniö-elokuva taltioi oleellisia kuvia 2010-luvun maaseudusta. Se on esitetty televisiossa Ylen Dokumenttiprojektissa ja myös Docpoint-festivaalilla ja oli myös Tampereen elokuvajuhlien kotimaisessa kilpasarjassa ja Tarton Maailmafilm -festivaalilla.

– Kihniötä oli yhtä aikaa sekä mukavaa että kivuliasta tehdä. Jouduin menemään epämukavuusalueelle pistäessäni itseni mukaan dokkariin, Saija Mäki-Nevala sanoo.

Jokainen elokuvantekijä toivoo – niin myös Saija Mäki-Nevala, että saisi työnsä mahdollisimman monen nähtäväksi. Usein vasta kansainvälinen festivaalihuomio tuo arvostusta. Menestys muualla vaikuttaa yleisöön, jota tulee enemmän, ja myös rahoittajiin.

– Jos on menestynyt, voi olla helpompi saada myös uutta tukea ja rahoitusta ja näin työ jatkuu katkeamatta, Saija Mäki-Nevala kertoo.

Hän mainitsee  Docventuresin Riku Rantalan ja Tuomas Milonoffin dokumenttielokuvan lähettiläinä, jotka ovat houkutelleet nuoretkin dokumenttien pariin. Tarkeä julkaisufoorumi on myös Ylen Dokumenttiprojekti, joka esittää laatudokumentteja ympäri maailmaa.

Kohti realistisia budjetteja

Saija Mäki-Nevala on vaatimattomalla tavalla harvinaisen tietoinen olostaan, osaamisestaan ja tekemisistään. Dokumenttikillan  eli dokumenttielokuvan tekijäjärjestön hallitukseen hänet valittiin keväällä 2016. Hän oli jo aiemmin ollut aktiivisesti mukana killan tapahtumissa, elokuvanäytöksissä, seminaareissa, pikkujouluissa ja speed meetingeissä, joissa sai esitellä itseään ohjaajalle tai tuottajalle kolmen minuutin ajan.

– Mukava saada aikaan asioita, ajaa dokumenttielokuvan etuja, Mäki-Nevala luonnehtii pestiäään yli 200-jäsenisen killan hallituksessa. Killan tarkoituksena on toimia dokumenttielokuvan tekijöiden etujärjestönä  ja valtakunnallisena dokumenttielokuvan asiantuntijana.

Dokumenttielokuvien budjetit ovat pieniä, myös suhteutettuna fiktioelokuvien vastaaviin. Esimerkiksi tänä vuonna vain harva dokumentti sai tuotantotukea 100 000 €:n kieppeillä, tavanomainen tuki liikkuu muutamassa kymppitonnissa ja tukisumma on luonnollisesti sidoksissa myös elokuvan pituuteen.

– Se tarkoittaa, että ainakin ohjaajan ja usein jonkun muunkin on tehtävä talkootöitä ilman palkkaa. On tavallista, että rahoitus puuttuu ainakin projektin kehittelyvaiheessa, Saija Mäki-Nevala kertoo.

Pieni kokonaisbudjetti merkitsee myös vaatimatonta markkinointibudjettia. Pikkurahalla elokuvaa ei kuitenkaan saada näkyville ja siksi katsojamäärät jäävät pieniksi. Katsojaluvut taas ovat suoraan verrannollisia markkinointibudjetin kokoon.

Suomalaisten dokumentaristien työt menestyvät kansainvälisesti, saavat huomiota ja palkintoja. Tuotantoihin on onnistuttu toisinaan löytämään myös ulkomaista rahoitusta, mutta kaikilla elokuvilla ei tietenkään esimerkiksi aiheensa vuoksi ole tätä mahdollisuutta.

– Ammatista kuuluu saada kunnollinen palkka, työ ei ole harrastus, vaikka olisikin kutsumus, Saija Mäki-Nevala kiteyttää ongelman, joka on yleinen kaikissa taiteen ammateissa.

Nimetön 2

Verkostoja, limittäisiä ja jämähtäneitä hankkeita

Elokuvaajan työt tulevat duuniverkoston kautta, mutta koko ajan Saija Mäki-Nevala etsii myös uusia suhteita ja työpareja. Kuvauspäivät Helsingissä ovat olleet toistaiseksi harvinaisia, mutta sen sijaan niitä on ollut paljon Keski- ja Etelä-Suomessa, kaukaisimmat Oulussa ja ulkomailla.

Yksityisyrittäjän tavoin on mietittävä millä tulee toimeen seuraavat puoli vuotta tai vuoden.

– Itsensä profilointi on tärkeää, mutta olen vähän laiska some-maailmassa. Pitää pysyä näkyvillä, käydä ensi-illoissa ja muissa alan kokoontumisajoissa, “näyttää naamaansa”, Saija Mäki-Nevala sanoo.

Ammatilliset kontaktit ja vertaistuki ovat välttämätön peilipinta oman taiteilijaidentiteetin ja omien ideoiden kehittämiseen.

Saija Mäki-Nevala tunnistaa itsessään isältä perityn vapaudenkaipuun. Hän sanoo, että freelancerina se toteutuu, vaikka töissä onkin jatkuvasti kiinni vähintään ajatuksissaan.  Mäki-Nevala nauttii työstään, joka on myös osa hänen identiteettiään.

– Mitään vapaa-ajan menoja ei voi sopia täysin varmaksi, sillä töistä ei ole vara kieltäytyä. Kaverit ja perhe ymmärtävät ja tietävät freelancerin elämän ennustamattomuuden.

Elokuva-alalla tehdään paljon suunnitelmia, jotka eivät toteudu. Aikataulut hidastuvat ja tekeminen siirtyy, jos rahoitusta ei saada. On osattava myös luopua hankkeista, jotka eivät saa tuulta purjeisiinsa. Kaatuvia hankkeita on elokuva-alalla suunnattomasti enemmän kuin toteutuneita.

– Jos on vain yksi juttu työn alla, on tyhjän päällä. Minkään yksittäisen projektin varaan ei voi laskea. Mutta myös myttyyn menneet projektit ovat polttoainetta ja materiaalia seuraaville. Kaikesta ajatustyöstä ja kehittelystä hyötyy, vaikka elokuvaa ei ikinä nähtäisi.

Hitchcockista taiteilijayhteistyöhön

Saija Mäki-Nevalan ensimmäinen muistikuva elokuvista on varhainen:

– En osannut vielä lukea tekstejä, istuin lattialla, televisiosta tuli Hitchcockin kauhuelokuva Linnut. Se oli pelottava, jännittävä, hieno. Ja kuvakerronta imeytyi syvälle pään sisälle.

Jostain tiedostamattomasta syntyi myöhemmin rakkaus kuviin ja kuvakerrontaan ja halu taiteilijuuteen, jota kohti Saija Mäki-Nevala on edelleen matkalla erilaisten ja rinnakkaisten töiden ja töissä oppimisen kautta.

– Tekniset asiat oppii kyllä. Haastavinta elokuvahommissa onkin oman näkemyksen ja ajattelun kehittäminen. Miten kertoa kutkuttava idea ja aihe kuvin, löytää oma käden ja silmän jälki, profiloitua, Saija Mäki-Nevala tietää.

Tällä hetkellä videotaide ja yhteistyö taitelijoiden kanssa kiinnostaisi häntä. Jotain uutta voisi olla tähtäimessä. /Ulappa

Linkit: