Yksi elokuvahistorian maagisimmista jaksoista sisältyy David Leanin elokuvaan A Passage to India vuodelta 1984. Alle 10 minuutin katkelmaan kiteytyy olennaisin siitä mitä tämä pitkä, E.M. Forsterin romaaniin perustuva elokuva haluaa sanoa. Muu on vain reunamerkintöjä.
Kysymys on nuoren englantilaisnaisen Adela Questedin pyöräretkestä ja vapaaehtoisesta eksymisestä metsikköön, mistä hän löytää rauniotemppelin eroottisine patsaineen. Adela on saapunut Intiaan mennäkseen naimisiin, mutta on alkanut epäröidä valintaansa.
Jakso alkaa Adelan pyöräilystä kaariholven läpi, taustalla näkyy vastavalossa kulkemassa kaksi sariin pukeutunutta naista kahden kupolitornin edessä. Seuraavaksi Adela pyöräilee jättimäisten plataanien välistä kujaa, syvällä vihreässä varjostossa. Hän saapuu aurinkoiselle kuumalle tielle – ja tienristeykseen, tienviitan luo, jossa pysähtyy hengähtämään. Siinä Adela äkkää salaperäisen sivupolun, kapean uran joka johtaa villiintyneeseen heinikkomaisemaan, kohti uutta portinaukkoa. Hetken mielijohteesta hän lähtee pyöräilemään polkua.
Katsoja tajuaa tässä vaiheessa että jotain merkityksellistä on tapahtumassa. Heti tämän toisen portin takana Adela alkaa nähdä patsaita. Ne katselevat häntä, vanhan uskonnon jumalhahmot. Kamera etääntyy, näyttää Adelan villin heinän keskellä pyöräilemässä. Edessä on metsä ja metsässä rauniotemppeli: nuori nainen on perillä, nousee pyörältään. Hän pysähtyy kohtaamaan patsaat köynnösten ja keinuvien valoläikkien keskellä, kiihtyneenä ja vähän peloissaan. Jarren musiikki luo täyden, salaperäisen, hieman uhkaavan mutta samalla syvän kiehtovan ilmapiirin. Eroottisten patsaiden yhteen kietoutuvat rakastavaiset ja Adela yksin niiden keskellä katsovana subjektina – puritaanisen brittiyhteiskunnan suojattua elämää elänyt nuori nainen kohtaa kuvat erotiikkaa ylistäneestä muinaisesta kulttuurista.
Rauniotemppelin vartijat, apinat, ajavat Adelan pois – metafora vieteistä, jotka hänen egonsa kokee hälyttävän animaalisina. Hän pakenee pyörällään, mutta jokin alkaa purkautua hänessä tapahtuman jälkeen. Palattuaan hän ilmoittaa – ilmeisen poissa tolaltaan – haluavansa sittenkin naimisiin, vaikka hän on äskettäin torjunut Ronnien tämän arroganttien ja kolonialististen mielipiteitten takia.
Seuraavana yönä Adela makaa hereillä moskiittoverkon takana ja katselee ikkunan takana kuun valossa kukkivaa pensasta, jota tuuli hyväilee – ja hän muistaa rakastavaisten patsaat, ne palaavat hänelle kuun esiin piirtäminä kuvina. Taustalla soi sama lumoava musiikki kuin kohtauksessa rauniotemppelillä. Mutta ukkonen alkaa jyristä, myrskyinen tuulenpuuska ravistelee pensasta ja Adela yrittää paeta uneen.
Sieltä hänen on kuitenkin palattava keskelle prosessia, jonka rauniotemppelin patsaat sysäsivät liikkeelle vuosisatojen takaa.
Elokuvassa voi nähdä ilmeisiä yhtymäkohtia australialaiseen elokuvaan Picnic at Hanging Rock (kehnonlaisesti käännetty suomalainen nimi on Huviretki hirttopaikalle), jonka ohjasi Peter Weir vuonna 1975 – sillä erotuksella, että Matka Intiaan antaa tarkkaavaiselle katsojalle vähemmän tulkinnan vaihtoehtoja. Picnicissä tapahtumat jäävät lopulta mysteeriksi, katsoja saa vain aavistuksen tapahtumien liikuttajasta. Molemmissa elokuvissa on kuitenkin kyse viktoriaanisen ajan Britannian torjutusta feminiinisestä seksuaalisuudesta. Hanging Rock -kallioiden retkeläiset katoavat jäljettömiin, minne – sitä ei kerrota. Ehkä he katoavat heräävään seksuaalisuuteensa.
Matkassa Intiaan ei jää salaisuudeksi, että Adela alkaa tuntea viehtymystä tohtori Aziziin. Hänen kysymyksensä, kun hän ja Aziz nousevat kahden korkeimmalle luolalle, ovat oudon intiimejä, hänen kehonkielensä merkitsevä. Tätä kohtausta on edeltänyt yhteinen ratsastus norsulla. Elokuva antaa ymmärtää, että luolassa ei tapahdu mitään, Adela panikoituu silti ja pakenee haavoittaen itsensä kasvien piikkeihin. Pakeneeko hän omia intohimojaan? Hän on juuri – katsoessaan kaupunkia kaukaa vuorelta, saadessaan etäisyyttä elämäänsä – tajunnut että ei rakasta perienglantilaisen pidättyvää Ronnieta, minkä hän paljastaa myöhemmin seuraavassa oikeudenkäynnissä. Säikähtääkö hän omaa seksuaalisuuttaan, syvältä kohoavaa kaikua, joka etsii toisenlaista purkautumistietä kuin mitä viktoriaanisen ajan brittinaiselle oli tarjolla?
Voisi myös asettaa kysymyksen näin: panikoituuko Adela myös siksi, että hänen kiinnostukseensa ei vastattu? Oli vastaus mikä tahansa, Adela on osallinen. Luola on taianomainen paikka jonka pimeydessä, tyhjyydessä, peilinkirkkaiden seinien sisällä, tulitikun sammuessa nousee kaikella voimallaan esiin se mikä päivätajunnasta on torjuttu.
Adelan kriisi vaikuttaa ratkaisevalla tavalla, suoraan tai välillisesti, kaikkiin elokuvan keskeisiin henkilöihin ja tapahtumiin – lukuunottamatta hinduopettajaa, brahmiini Godbolea, elokuvan tyyntä viisasta. Godbolen merkitsevä käytös kun hän kuulee suunnitellusta retkestä Marabar-luolille osoittaa, että hän ymmärtää mitä on tapahtumassa, että hän tietää luolien vaarallisuuden tiedostamattomalle ihmismielelle.
Maisemat ja luonnonelementit ovat Leanilla orgaaninen osa kerrontaa. Kuun valo, tuulen ääni kun se rapisuttaa kuivia lehtiä tai hyväilee rauniotemppelin lehviä, villi metsämaisema rotkoineen ja vuorineen, hurjat, sileät Marabar-kalliot kaikuvine luolineen – ja vesielementti: altaiden vilvoittava vesi, ylitulviva vesi norsun kylpylammesta Adelen ollessa kiirastulessaan luolassa, odotettu sade joka alkaa Azizin vapauttavan oikeudenkäynnin jälkeen, Gangesjoki vainajineen ja suuri meri tähtikirkkaan taivaan alla pitkällä merimatkalla; meri johon rouva Moore haudataan – kaikki herkällä tarkkuudella tavoitetut luonnonaiheet myötäilevät ja korostavat tapahtumista. Ja enemmän: ne ovat itse tapahtuminen.
Matka Intiaan -elokuvan perimmäinen kysymys on itsensä kohtaaminen ja sen vaikeus, joka näytetään kahden kulttuurin kautta. Rouva Mooren sanojen mukaan levoton ja monikerroksinen Intia tekee tämän: pakottaa muualta tulleen ihmisen katsomaan itseään kasvoihin. Adelan käytös oikeudenkäynnissä osoittaa, että hän on kulkenut vaikean tiensä vuorelle ja löytänyt oman rohkeutensa.
Elokuva ja sen taustalla oleva Forsterin romaani tuovat yhteen kaksi erilaista kulttuuria ja peilaavat niitä toisiinsa, mutta kuten Walt Whitmanin runo A Passage to India vuodelta 1872 (josta Forster sai kirjaansa perusideoita ja otsikon), erilaisuuden takaa kajastaa syvä inhimillinen samanlaisuus. Kulttuurien rajat ovat ylitettävissä kuten valtameret, ehkä myrskyjen läpi, mutta yhtä kaikki ylitettävissä.
Teksti ja kuvat: Anneli Jussila