Anneli Jussila
Elämä muistuttaa ihmeen paljon elokuvaa, peräkkäisten elokuvien sarjoja, ja monet elokuvat merkkaavat omassa elämässä rajapyykkejä, muutoksia, oivalluksia ja kasvua.
Lapsuuteni Helsingissä… Ensimmäiset muistamani esitykset taisivat olla lastennäytelmiä: Adalmiinan helmi ja Tirlittan, mieleenpainuvia ja ihania. Jo silloin tajusin – lapsen tavoin – että näyttämöllä oli ”kuva elämästä”, johon minä kuulun yhtenä osana, katsomalla. Esityksestä tuli osa minua, sen muisti kuin omat muistonsa.
Ensimmäiset ”elävät kuvat” – varmaankin Zorroja, Tarzaneita ja lännenelokuvia, joita isäni Olavi pääsi nyt kolmen lapsensa kanssa hyvällä tekosyyllä katsomaan. Ihastuin Tyrone Poweriin (ensirakkaus?). Isäni oli vaikuttunut Zinnemannin Sheriffistä, jota me lapset pidimme hieman tylsänä, enkä minä innostunut sen naisrooleista lainkaan. Samaistuin lähinnä ratsastaviin, villeihin ja vapaisiin miespuolisiin lännensankareihin, joskus jaloihin roistoihinkin. Mutta olin myös prinsessa, sekin osa imagenaariota: Disneyn Prinsessa Ruusunen lumosi, ja muutaman viikon ajan esitin sitkeästi äidilleni että nimeni pitää muuttaa Ruusuksi.
Nimenmuutosta ei tapahtunut, mutta jo aivan nuorena luin äitini Elisabethin tilaamia elokuvalehtiä ihmetellen kaukaisia, tuikkivia tähtiä elokuvauniversumin taivaalla. Muistikuvieni mukaan äiti piti molemmista Bergmaneista – ja Bondista.
Sitten tapahtui jotain todella suurta! Pääsin isän kanssa katsomaan elokuvia Sound of Music ja Maija Poppanen. Muistan isäni arvostavat havainnot Trappin perheestä ja Julie Andrewsista, oman ihastukseni – ja muistan nyt äkkiä kirjeen jonka kirjoitin aikuiselle itselleni (jonkin tyttökirjan idean mukaan). Kun avasin sen parikymppisenä, löysin neuvon mennä ensi tilassa katsomaan Maija Poppasta!
P. L. Traversin viisaus ja supercalifragilisticexpialidocious tulikin tarpeeseen: miten selvitä ”rakkauden kesän” jälkeen 1970-luvusta ja sen väkivaltaelokuvien aallosta. Ehkä Ziggy Stardustkin auttoi vähän. Pääsin Tarkovskyn taikapiiriin. Fellinin Satyricon oli fantastinen aikamatka Petronius Arbiterin teksteihin. Japanin kulttuuri aukeni meditatiivisina kuvina Ozun elokuvissa. Tuona aikana uppouduin poikaystävän kanssa elokuva-arkiston salaisuuksiin, varsinkin vanhempiin elokuviin; paikalla nähtiin usein myös Peter von Bagh, joka joskus esittelikin elokuvia ja jutteli kanssamme. Harrastimme ja luimme elokuvakirjoja. Kävin myös Lontoossa katsomassa Rocky Horror Show’ta, jonka jälkeen R. H. Picture Show tuntui hyvältä yritykseltä muttei sen enemmältä.
Opiskelin taidehistoriaa, arkeologiaa ja kirjallisuutta; valmistuin, työskentelin museoissa ja gallerioissa ja välillä toimittajana. Tein Museovirastolle maisematutkimusta ja lisensiaattityötä yliopistolle, kunnes paperit alkoivat maistua (selluksi keitetylle) puulle. Elokuvia tuli silti katsottua talvisin, aina myös teatterissa – kesät oli pyhitetty ”maastolle”. 1990-luvulla maastotyöt veivät yhä enemmän mukanaan, ennakoiden Luonnonperintösäätiön syntyä.
Huomasin näihin aikoihin, että minulle esteettiseen liittyy aina myös eettinen komponentti. Elokuva ei ole ainoastaan kuvia todellisuudesta vaan se myös interaktiivisesti luo todellisuutta. Elokuvat synnyttävät mielenmaisemia ja toimintatapoja. Törkein väkivalta ja seksismi elokuvissa oli onneksi ylilyöntivaihe – eihän väkivaltaviihde suinkaan ole ohi, mutta metoo -tuomiot lankeavat eikä brutalismi ole enää merkki yhteiskuntakriittisyydestä ja syvällisyydestä.
Myös ympäristötietoisuus alkoi vuosituhannen lopulla lisääntyä elokuvien teemoissakin. Nykyään kiinnitetään vihdoin huomiota myös elokuvan koko tuotantoketjuun ja elokuvan tekoon osallistuvien (myös eläinten) kohteluun. 1990-luku toi muutoksen, aloin löytää taas innostavia elokuvia, ne monimuotoistuivat. Naisohjaajat ja naisten näkemykset alkoivat saada tilaa. Naisrooleissa tapahtui suuri kehitys.
Huomaan usein syttyväni elokuvalle, jossa on monitasoinen käsikirjoitus ja jossa ei kiirehditä. Toisaalta elokuvien ajaton polttoaine on aitous, sydämen syvyys. Vaikuttavimmat elokuvat luovat maailman aina uudestaan ja ovat interimaginaarisia elämän muiden kuvien, tarinoiden ja niiden purkamisen kanssa. Joskus ne muistuttavat erehdyttävästi unia. Minua puhuttelee camp, outous, rajanylitys, kysyminen. Murtumakohdat. Elokuva voi opettaa näkemään myös kaikkien minuuksien imaginaarisuuden.
Elokuva saa myös olla viihdyttävä ja iloa tuova. Elokuva jos mikä on kokonaistaideteos. Se muistuttaa kaikista taiteista eniten itse elämää, sillä siinä visuaaliseen kuvaan yhdistyy sekä ääni että aikaelementti.
Tarina jatkuu. Long story short: eräänä päivänä löysin itseni Hämeenlinnasta Kino Tavastin puheenjohtajan paikalta. Kolmen pj-vuoteni aikana yhdessä Ullan ja muiden aktiivien kanssa onnistuttiin vakinaistamaan aluesarja, eli rakastamani entisen Elokuva-arkiston, nykyisen Kansallisen audiovisuaalisen arkiston maakuntasarja Hämeenlinnaan. On ollut ilo kirjoittaa esseitä elokuvista ja nähdä katsojamääriemme kasvavan sekä Kavin ottavan mielellään vastaan näitä arvioita. Ilolla sain luovuttaa puheenjohtajan nuijan keväällä Tanelille, jonka kanssa jaan kriittisen anglofilian, Audrey-ihailun, feminismin ja historiallisen elokuvan harrastuksen.
Ohessa valittujen elokuvieni kronologinen lista. Tarkoituksella jätin pois eräitä hienoja suuria klassikkoja ja pidin silmällä genrejä. Loppusuluissa on paikoin mainittu käsikirjoittaja – yllättävän usein se on nainen (8 elokuvan kohdalla)… Naisohjaajia tähän tuli spontaanisti 6 kpl.
ANNELIN ”VALITUT”
Robert Siodmak: Menschen am Sonntag 1930 (Billy Wilderin käsikirjoituksesta)
Leni Riefenstahl: Olympia 1938
Alfred Hitchcock: Rebecca 1940 (perustuu Daphne de Maurierin romaaniin) ja Notorious 1944 *
Otto Preminger: Laura 1944 (perustuu Vera Casparyn romaaniin)
Henri-Georges Clouzot: Les diaboliques 1955
Douglas Sirk: All That Heaven Allows 1955 (käsikirjoitus: Peg Fenwick, Edna L. Lee)
John Ford: The Searchers 1956
Louis Malle: Les amants 1958 (käsikirjoitus : Francine Corteggiani)
Luchino Visconti: Il Gattopardo 1963 (T. di Lampedusan romaanista)
Frederico Fellini: Satyricon 1969
Michelangelo Antonioni: L’eclisse 1969
Peter Weir: Picnic at Hanging Rock 1975 (Joan Lindsayn romaanin pohjalta)
John Boorman: Excalibur 1981
Martin Scorsese: The Last Temptation of Christ 1988
Julie Dash: Daughters of Dust 1991 (käsikirjoitus J.D.)
Sally Potter: Orlando 1992 (perustuu Virginia Woolfin romaaniin)
Hayao Miyazaki: Mononoke hime 1997
Robert Zemeckis: Contact 1997 (käsikirj. Ann Dryuan yhdessä Carl Saganin kanssa)
Liliana Cavani: Ripley’s Game 2002 (Patricia Highsmithin pohjalta)
Terrence Malick: The New World 2005
Jane Campion: Bright Star 2009 (J.C.)
Kelly Reinhardt: Meek’s Cutoff 2010
Clements-Musker: Vaiana/Moana/Oceania 2016
*(Hitchcock-jälkikaneetti: Shadow of Doubt ja North by Northwest ovat yhtä hyviä kuin yllämainitut)
Elokuvia joissa osin mielenkiintoisia aineksia:
Mae West -elokuvat (repliikit, varsinkin sensuuria edeltävät)
Sam Raimi: The Quick and the Dead (interimaginaaruus spagettiwesternin kanssa;-, sukupuoliroolien vaihtuminen)
Bill Murray -komediat, joista Groundhog Day ja Lost in Translation voisivat olla päälistassa
Dirty Dancing (erotiikka aidosti naisen näkökulmasta)
Tim Burton: Sleepy Hollow (pieni myönnytys kauhulle)