Neea Viitamäki tunnetaan teatteritöistään. Hän on kuitenkin laajentanut reviiriään myös elokuvaan. Kokemuksia on kertynyt näyttelemisestä, käsikirjoittamisesta ja jopa leikkaamisesta. Elokuva mahdollistaa pallottelun monelta kannalta. Uusin teos Pimeän ystävän joulukalenteri on vapaata revittelyä aivot narikassa.
Koronakevään jälkeen Neea Viitamäki olisi mielellään palannut tekemään teatteria, mutta riskit katsojakatoon ovat tyrmänneet haaveen uudesta produktiosta. Viitamäki löysi kuitenkin väylän luovuudelleen. Syntyi Pimeän ystävän joulukalenteri, jonka Teatteribarrikadi on tuottanut.
Se on ”joululahja” kaikille katsojille ja terapiaa itselle, kun toimettomanakaan ei voi olla, sanoo Viitamäki.
Joulukalenterissa esiintyvä hahmo sai alkunsa sattumalta. Pesuhuoneessa pyykkiä lajitellessa Viitamäki sutaisi päähän sukkahousut ja puki ylleen kellohameen. Pelottava mutta silti lämminhenkinen hahmo syntyi silmänräpäyksessä. Puolimykkänä se köhisee muutaman äännähdyksen mustavalkoisissa kalenterivideoissa.
Luukuista rävähtää silmille rinnakkaismaailmojen mahdollisuus, oudon ilmiön metafyysinen kosketus, mielikuvituslaukka, mihin vuoden pimein aika suo erinomaiset puitteet. Pimeän ystävä on kuin mikä lie näkymätön rinnalla kulkija tai hämminkiä aiheuttava pikku ilveilijä.
Aivot narikassa ja räkä poskella syntyvät parhaat ideat. Vapaan revittelyn tuloksena. Ehkä myös Pimeän ystävän kesäsiideri, jos on tullakseen, Viitamäki sanoo.
Kalenteri, joka kuvattiin kahdessa päivässä, on Viitamäen ensimmäisiä elokuvatöitä, joissa hänen panoksensa on kokonaisvaltainen: käsikirjoitus, ohjaus ja raakaleikkaus. Aiemmin hän on tehnyt Miikka J. Anttilan kanssa Lähi-Tapiolalle videosarjan. Synnein suljettu -näytelmänsä alkuelokuvan yhteydessä Viitamäki tutustui ensimmäistä kertaa leikkaamiseen.
Huh, miten työlästä se on, ja vie paljon aikaa.
Elokuvanäyttelijänä Viitamäki aloitti Roope Oleniuksen Kyrsyässä, joka perustui hänen omaan näytelmäkäsikirjoitukseensa. Siinäkin liikuttiin pimeän ja outouden rajamailla. Viitamäki nähdään valkokankaalla myös parissa vielä jälkituotannossa olevassa jännityselokuvassa: Oleniuksen Free Skatessa sekä Miikka Hakalan Laavussa, jossa hänellä on päärooli.
Elokuvissa näyttelijän ilmaisu on pienempää, ajatus paljastuu vaikka silmistä, Viitamäki sanoo.
Teatterin lavalla voi inspiroitua yleisön reaktioista ja olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa yleisön kanssa, mutta elokuvassa tukea saa vain vastanäyttelijältä ja palaute tulee jälkikäteen kriitikoilta tai bloggaajilta. Teatteriesitys on ainutkertainen ja hetkessä ohi. Elokuvassa voidaan ottaa useita ottoja, joista joku valikoituu leikkauspöydässä lopulliseen versioon. Mokia voi siis korjata.
Elokuvan suuntaan Viitamäkeä työntää mahdollisuus kertoa toisin, kuvien avulla, ja sitä on myös ollut opeteltava. Elokuvassa on helppo pallotella aihetta eri näkökulmista, kun ajan ja paikan ykseys ei rajoita. Kuva korvaa dialogin.
Viitamäellä on tekeillä elokuvakäsikirjoitus nuoresta tytöstä. Se on tilaustyö, jonka kohtalo ratkennee kesään mennessä. Pöytälaatikossa on keskeneräisiä ideoita ja uusia syntyy, on alkuja ja eräs käsikirjoitus jo puolivälissä. Vanha ravintolateatteriesitys on siirtymässä elokuvakäsikirjoitukseksi.
Viitamäki on taiteessaan sinut outouden, kauhun ja jännityksen kanssa. Näitä elementtejä esiintyy myös hänen mieleenpainuvimmassa elokuvamuistossaan, joka on Peter Jacksonin ohjaama Taivaalliset olennot . Siinä yksinäiset tytöt löytävät toisensa ja oman maailmansa, mutta toisen tytön äiti, joka asettuu ystävyyden tielle, kohtaa väkivaltaisen kuoleman.
Viitamäki on valmistunut sekä teatteri-ilmaisun ohjaajaksi että lastentarhanopettajaksi. Työt ovat niin erilaisia, että toinen on aina aivolepoa toisesta. Tänä syksynä Viitamäki oli ensimmäistä kertaa apurahan turvin kirjoitusvapaalla muutaman kuukauden.
Luovuus kytee pinnan alla, tai kenties jo geeneissä. Viitamäen isä oli nuorena harrastanut teatteria ja tanssia. Neea käväisi Miniteatterissa ja teki opiskeluaikana Helsingissä kesäteatteria. Lasten syntymä pysäytti harrastuksen hetkeksi, mutta pääsy Metropolian teatteri-ilmaisun ohjaajakoulutukseen palautti teatterin Viitämäen elämään. Jo tuolloin opiskeluaikoina hän kirjoitti Kyrsyän.
Kirjoittaminen ja näytteleminen alkoi tuntua entistä enemmän omimmalta tavalta keskustella itsensä ja ulkopuolisen maailman kanssa. Kaikki on ollut johdatusta.
Eka käsis ja ohjaus näki päivänvalon 2010. Sitä jännäsi, onko sanottavaa tekstissä tai ohjauksessa, onko musta tähän, kiinnostaako ketään. Päästiin kuitenkin Seinäjoen harrastajateatterikesään, Viitamäki kertoo.
Taiteilijan on löydettävä oma äänensä, oma tapansa tehdä. Ei voi olla Hella Wuolijoki tai Martin Scorsese, jos on Neea Viitamäki. Vaikutteita voi silti ottaa ja pyrkiä kohti omaa. Vain oman äänen löytäminen on merkityksellistä. /Ulappa