KINO TAVAST RY - elokuvanystävien yhdistys Hämeenlinnassa

Elokuvat, elokuvakerhot, elokuvakasvatus, elokuvayhteistyö, elokuvafestivaali

Kuka pelkää Virginia Woolfia? (26.9.2017)

The movie "Who's Afraid of Virginia Woolf?", directed by Mike Nichols, adapted from the play by Edward Albee. Seen here from left, Elizabeth Taylor as Martha and Richard Burton as George. Initial theatrical release June 22, 1966. Screen capture. © 1966 Warner Bros. Credit: © 1966 Warner Bros. / Flickr / Courtesy Pikturz. Image intended only for use to help promote the film, in an editorial, non-commercial context.

Who’s afraid of Virginia Woolf? /Kuka pelkää Virginia Woolfia? / Vem är rädd för Virginia Woolf?

Yhdysvallat 1966. Tuotantoyhtiö: Warner Bros. Tuottaja: Ernst Lehman. Ohjaaja: Mike Nichols. Apulaisohjaaja: Bud Grace. Käsikirjoitus: Ernst Lehman – Edward Albeen näytelmästä. Kuvaus: Haskell Wexler. Lavastus: George James Hopkins (set deco), Richard Sylbert (prod.des.). Puvustus:. Leikkaus: Sam O’Steen. Ääni: M.A. Merrick. Musiikki: Alex North. Pääosissa: Elisabeth Taylor (Martha), Richard Burton (George), Sandy Dennis (Honey), George Segal (Nick). Helsingin ensi-ilta: 23.12.1966 Bio Bio Gloria, maahantuoja: Warner –Columbia Films – VET 74842 – 1966: K16 vero 10% – 3600 m / 131’35’’ min

Teatteriohjaaja Mike Nichols aloitti komeasti elokuvauransa kääntämällä filmiksi Albeen kohunäytelmän. Albeen näytelmä on merkkityö 1960-luvun amerikkalaisessa dramatiikassa. Dialoginsa puolesta se on innottunut ja kunnioittavan perinpohjainen tietyn elämäntilanteen mahdollisuuksien erittely. Nichols ohjasi Albeen näytelmän menestyksellisesti Broadwaylla ennen se filmaamista. Nicholsin esikoiselokuvan onnistumiselle on tuttu tausta varmasti antanut turvallisen pohjan. Hän on pyrkinyt antamaan omalle teatteritulkinnalleen ainoastaan sen intensiteetin lisän, joka harkitulla filmin käyttämisellä tällaisissa onnellisissa tapauksissa on mahdollista saavuttaa.

Näytelmän voimakkaan härski dialogi on otollista materiaalia elokuvaan. Pikkukirouksia ja kaksimielisyyksiä ei 1960-luvun amerikkalaisessa elokuvassa tapaa sellaista määrää kuin juorutähtiparin Taylorin ja Burtonin laukomissa repliikeissä. Nicholsin Albee-elokuva on turhautuneeseen keski-ikään ehtineen sekä toisen nuoremman avioparin yöllinen sanainen mittelö, joka reippaiden kotihippojen tapaan seuraa antaumuksellisen humaltumisen virityksiä noususta laskuun. Molempien parien keskinäisistä päihtyneistä seuraleikeistä synnytetään mitään kaihtamaton emotionaalisten ynnä ammatillisten toiveiden ja pettymysten inventaario, erään elämäntilanteen kokonaismäärittely.

Vanhempi aviopari – George, historian opettaja yliopistossa ja Martha, yliopiston rehtorin tytär – on ylenpalttisesti mieltynyt alkoholiin. Alistuneella ja älyllisesti hallitsevalla Georgella on johtavana vaivanaan pettymys ja itsepetos omakohtaisissa pyrinnöissään. Alkoholisoituneella ja erotisoivalla Marthalla, joka hallitsee äänellisesti, on pääasiallisena väänteenään Georgen pysähtyminen yliopistouralla. Yhteistä molemmilla on lähes tiedostamaton ansaanjoutumisen tunne.

Albeen näytelmä ja Nicholsin sovitus siitä filmille on älyllisesti virittynyt teos. Elokuvanakin Albeen reipas teksti toteutuu sisäisten repeämien sanallisesti ryöppyävänä virtana. Henkilöohjaus on Nicholsin vahvoja puolia, hän huolehtii varmasti vuoropuhelun ja eleiden ja ilmeiden iskevyydestä. Kamera tähyää onnistuneesti tiivistäen ja tehostaen ihmisten liikehdinnän sisäistä edustavuutta. Dialogi nousee lähinnä rituaaliseen tenhoon, ikään kuin huolena olisi nimenomaan kenen tahansa katsojan viihtyvyys. Tulkintalinja ei ole mitenkään terävästi leikattu vaan koko ajan suuntaansa hakeva sekä hiukan hapuillen mahdollisuuksia tarjoava.

Näyttelijöiden detaljirikas työ on arvostettavaa. Kirjailijalla, ohjaajalla ja näyttelijöillä on joko terävää psykologista havaintokykyä tai sitten luontaista ’stanislawskimaista’ eläytymiskykyä. Kysymyksessä on tehokkaan teatterikappaleen onnistunut filmatisointi. Albee-elokuva näyttäytyy sanallisesti lennokkaana avioliiton ’bergmanilaisena’ analyysinä, jonka reipas ronskius tyydyttää katsojassa varmasti olennaisempia tarpeita kuin väkinäinen ’taiteenharrastus’.

– Raimo Siliuksen tekstin pohjalta Pasi Nyyssönen 5.1.2012

%d bloggers like this: