KINO TAVAST RY - elokuvanystävien yhdistys Hämeenlinnassa

Elokuvat, elokuvakerhot, elokuvakasvatus, elokuvayhteistyö

Naisia hermoromahduksen partaalla (25.4.2017)

Mujeres al borde de un ataque de nervios/Naisia hermoromahduksen partaalla/Kvinnor på sammanbrottets brant / Kvinnor på gränsen till nervsammanbrott

Espanja 1988. Tuotantoyhtiö: El Deseo / Laurenfilm; Ministerio de Culturan tuella. Tuotannonjohto: Agustín Almodóvar. Ohjaus ja käsikirjoitus: Pedro Almodóvar. Kuvaus: José Luis Alcaine – Eastmancolor – 1:1.85. Lavastus: Félix Murcia. Musiikki: Bernardo Bonezzi. ”Soy infeliz” (Ventura Rodríguez) es. Lola Beltran. ”Puro teatro” (C. Curet Alonso) es. La Lupe. Leikkaus: José Salcedo. Pääosissa: Carmen Maura (Pepa Marcos), Antonio Banderas (Carlos), Julieta Serrano (Lucia), Fernando Guillén (Iván), María Barranco (Candela), Rossy de Palma (Marisa), Guillermo Montesinos (taksikuski), Kiti Manver (Paulina Morales), Chus Lampreave (ovenvartija), Agustín Almodóvar (asunnonvälittäjä). Helsingin ensiesitys: 23.12.1988 Andorra, Nordia 1, maahantuoja: Finnkino – VHS-julkaisu: Europa Vision – DVD-julkaisu: Sandrew Metronome (2005) – tv-lähetys 15.5.1994 YLE TV1 – VET 95806 – S – 2445 m / 89 min

Elokuvan alkuperäisidea oli lähtöisin Jean Cocteaun näytelmästä Ihmisääni, tavasta, jolla Carmen Maura tulkitsi sen elokuvassa Intohimon laki – se oli todella upea. Muokattuani tekstiä käsissäni oli 30 minuutin edestä aineistoa, joten minun oli tehtävä jotakin sen pidentämiseksi. Introspektiivistä puuhaa. Silloin aloin miettiä, mitä nainen on kokenut 48 tuntia ennen tuota ääritilannetta ja kuvitella syitä, jotka johtivat tuohon puhelinkeskusteluun.

Siihen asti se oli ollut kokeellinen elokuvaidea, mutta heti, kun aloin kehitellä 48-tuntista tarinaa, kokeellisuus katosi näkyvistä, vaikkakin se on piilevänä mukana. Minusta se on edelleenkin versio Ihmisäänestä olematta yhtään sen näköinen ja vaikka siinä ei ole suoraa kytkentää, koska en ole käyttänyt yhtään lausetta alkuperäisestä näytelmästä. Kuitenkin olen varma, että jos Cocteau näkisi elokuvan, hän pitäisi sitä ehdottomasti uskollisena näytelmänsä ajatukselle, kuvaukselle hylätyn naisen yksinäisyydestä.

Prosessi oli merkillinen: vaikka lähtökohtana oli ”ihmisääni” lopputuloksena oli työ, jossa ihmisääntä ei ole, ei monologia, ei mitään. Siinä on pitkä odotus, paljon tapahtumia, ja puhelin on hallitseva tekijä. Luullakseni elokuvan takana oleva idea tuli todellisuudessa mieleeni siksi, että se on tapa protestoida puhelinta vastaan. Siitä alkaen, kun olin töissä Espanjan puhelinlaitoksella, olen vihannut puhelinta. Ehkä tämä elokuva oli minulle tapa hankkia hyvitystä. Lopussa päähenkilö ilmoittaa, että hän aloittaa uuden elämän ilman puhelinta. Sen lisäksi hän viskaa puhelimen monta kertaa suutuspäissään ulos ikkunasta. Halusin ilmaista puhelinsoittoa odottavan ihmisen tuskan, kun kukaan ei soitakaan ja odotus on turhaa. Se on hirvittävää.

Alkuperäisestä näytelmästä olen säilyttänyt tilanteen, hylätyn naisen odotuksen, ja miehen poissaolon, vaikkakin hänen äänensä voidaan kuulla. Miehen äänen läsnäolo on hyvin tärkeää. Äänen ideaa pohtiessani mieleeni juolahti, että miespäähenkilö voisi olla elokuvadubbaaja, jota kautta hänen äänensä korostuisi entisestäänkin. Elokuvassa on myös mainoksia, koska dubbaustöiden ohella naispäähenkilö työskentelee näyttelijättärenä TV-mainoksissa. Kaikki tunnistavat hänet kadulla kuuluisan mainoksen takia, jonka aiheena on murhaajan äiti. Tällä tavoin alkuperäisidea kehittyi vähitellen fiktiiviseksi deliriumiksi, johon kietoutuu useita muitakin tyttöjä.

Vaikka keskipisteenä on yksinäisen naisen odotus, hän ei odota kotonaan puhelimen ääressä miehen soittoa. Nykyään on olemassa kojeita, joilla voi soittaa mistä tahansa puhelinvastaajaansa. Siksi nainen soittaa vähän väliä kotiinsa tarkistaakseen viestit, mutta samalla hän vaeltaa ympäri kaupunkia ja saa selville monia asioitaan rakastetustaan. Päähenkilön nimi on Pepa, ja häntä esittää Carmen Maura – ensi kertaa sellaisena kuin hän todellisuudessa on.

Päähenkilönä on kolme naista, jotka ovat kaikki tavalla tai toisella hylätty: Lucia 20 vuotta sitten; Pepa vast’ikään, suhteen särkyessä sellaisesta olosuhteista johtuen, joita hän ei voi hallita. Kolmatta, tämän kehän ulkopuolella olevaa Candelaa, Pepan ystävää, ovat käyttäneet hyväkseen terroristit. Jos Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän?!! oli äidin vaikeuksien katalogi ja Intohimon laki halun monien eri aspektien kartoitus, niin tämä elokuva paljastaa hylätyksi tulemisen eri muodot.

– Pedro Almodóvar 1988 (Nuria Vidalin teoksessa The Films of Pedro Almodóvar, 1988) AA 1990

%d bloggers like this: