KINO TAVAST RY - elokuvanystävien yhdistys Hämeenlinnassa

Elokuvat, elokuvakerhot, elokuvakasvatus, elokuvayhteistyö, elokuvafestivaali

Varastettu kuolema (5.12.2017)

Varastettu kuolema/ Den stulna döden

Suomi 1938. Tuotantoyhtiö: Erik Blomberg Oy. Tuottaja, studiopäällikkö: Erik Blomberg. Ohjaus: Nyrki Tapiovaara. Käsikirjoitus: Eino Mäkinen, Erik Blomberg, Matti Kurjensaari (dialogi) – Runar Schildtin novellista ”Köttkvarn” (1919). Kuvaus ja valokuvat: Olavi Gunnari, Erik Blomberg. Reino Lammila (kamera-assistentti). Lavastus: Kille Oksanen, Ilmari Tapiovaara. Hans Brücker (lavastusapulainen), Paavo Kuoppala (lavastemies). Ehostus: Rakel Linnanheimo. Senja Soitso (kampaaja). Musiikki: George de Godzinsky. Leikkaus: Erik Blomberg, Nyrki Tapiovaara. Ääni: Lauri Pulkkila. Järjestäjä: B. Joni.  Pääosissa: Tuulikki Paananen (Manja), Ilmari Mänty (Robert Hedman), Santeri Karilo (Jonni Claesson), Annie Mörk (Matami Johansson), Bertha Lindberg (Robertin äiti), Hertta Leistén (täti), Gabriel Tossu (suutari), Jalmari Parikka (vanginvartija), Aku Peltonen (Kappelin vartija), Aatos Konst, Viljo Kervinen, Paavo Kuoppala ja Yrjö Salminen (Robertin tovereita), Kusti Laitinen (santarmiupseeri), Emil Kokkonen (sotilas), Lida Salin (muuttava nainen), Lars Eric Carpelan, Matti Kurjensaari, Arne Runeberg, Ilmari Tapiovaara (arkunkantajia), Nyrki Tapiovaara (konduktööri), Erik Blomberg (puotipuksu), Maija Nuutinen (nainen), Ilmari Paukku. Helsingin ensiesitys: 4.3.1938 Rex. Televisiolähetyksiä 14.3.1964 MTV1, 18.2.1971 MTV2, 13.5.1987, 30.10.1987 YLE TV1, 13.9.1990, 15.9.1995 YLE TV2 – VET A–989 – K16 – 2750 m / 100 min

Varastettu kuolema on sekä jännityselokuva että tyylikokeilu, mutta molempia vain pintatasossa. Rikkaan ja vaikuttavan kokonaisuuden kokeilevat piirteet johtuvat ilmeisesti siitä, että toista elokuvaansa tekevä Tapiovaara tunsi haluavansa ja kykenevänsä käyttämään mahdollisimman laajaa ilmaisuasteikkoa. Ennen Varastettua kuolemaa hän oli tehnyt opintomatkan mm. Pariisiin, elokuvan sydämeen, ja saanut runsaasti vaikutteita ajan tähtiohjaajien, Clairin ja kumppaneiden töistä. Niinpä Varastettua kuolemaa kattaa kauttaaltaan tietoisuus elokuvan suurista mahdollisuuksista ilmaista, ei yksin juonen sovinnaisia kiemuroita, vaan yhtä lailla tunteita ja ajatuksia.
Varsinainen tarina (joka perustuu Runar Schildtin novelliin ”Lihamylly”) on tässä elokuvassa tosiaan vain veruke, joka toimii kehyksenä varsin konkreettisille ideoille rakkaudesta ja vapaudesta. Tapahtumat sijoittuvat Venäjän tsaarinvaltaa vastaan toimivien aktivistien pariin, jonnekin vuosisadan alkuun. Tapahtumakulku on melko yksinkertainen: aktivistit hankkivat aseiden ostoa erään välittäjän kautta; poliisien takaa-ajamina he yrittävät saada aselastin turvaan; urkkijaksi lähetetty nainen ja aktivistijohtaja rakastuvat toisiinsa, edellinen pelastaa jälkimmäisen vankilasta.
Varastettu kuolema on ennen kaikkea kuvaus vapaustaistelusta hyvin yleisessä ja samalla täsmällisessä mielessä; ympäristössä, joka on täynnä sortovallan lonkeroita, ahdistusta, epävarmuutta, taantumuksen ulkoisia tuntomerkkejä ja menneiden aikojen yli eläneitä jäänteitä niin materialistisessa, kuvista välittömästi aistittavassa merkityksessä, että 70-luvun katsoja ajattelee enemmän 30-lukua ja maanalaista kommunistista toimintaa kuin tsaarinajan aktivisteja. Tässä sivutaan läheltä yhtä Tapiovaaran elokuvauran keskeistä ongelmaa: koska hän ei voinut tehdä suoranaisesti poliittisia elokuvia, hän joutui käyttämään epäsuoraa, viitteellistä ilmaisua, joka nyt nähtynä vaikuttaa tehokkaammalta kuin ilmeinen poliittinen kärki. Varastetussa kuolemassa Tapiovaara onnistui tekemään aidosti historiallisen elokuva, jossa ovat koettavissa aikakauden sisimmät tunnut ilman että niitä ilmiselvästi tähdennetään.
Varastettua kuolemaa on saatettu moittia epätasaiseksi, epäyhtenäiseksi ja amatöörimäiseltä haiskahtavaksi elokuvaksi. Sitä se on korkeintaan samassa mielessä kuin niissä elokuvissa (esim. Godardin Viimeiseen hengenvetoon), joissa uusi ilmaisu ja maailmankuva purskahtavat esiin juuri perinteellisen ilmaisun murtavista säröistä. Loppua, jossa päähenkilöt pakenevat takaa-ajajiaan maaseudun merelle, on sanottu pateettiseksi ja sentimentaaliseksi, ja sitä se on hyvin vakuuttavasti ja kauniisti. Se vaikuttaa kuin vapauden ja kaikkien paremman elämän lupausten äkilliseltä toteutumiselta siihenastisen hämärän ja salaisen, todelliset tunteet, ajatukset ja roolit peittävän toiminnan jälkeen.
Vielä muuan yksityiskohta: Varastetussa kuolemassa puhutaan paitsi suomea, myös ruotsia ja venäjää aivan kuin luonnollisena asiana, vailla mitään anteeksipyyntöjä katsojan mahdollisesta ymmärtämättömyydestä. Tämä kielten moninaisuus on piirre, josta tietyssä määrin tunnistaa ohjaajan pyrkimyksen autenttisuuteen. Monet elokuvan kielen teoreetikot kuten Martin tai Bazin ovat kiinnittäneet huomiota asiaan. Usein esiin vedettyjä, aikoinaan harvinaisia esimerkkejä tällaisista aidosti kansainvälisistä, mutta kansallisia tunnusmerkkejä kunnioittavista elokuvista ovat 30-luvulta Pabstin Kameradschaft ja Renoirin Suuri illuusio.

– Sakari Toiviainen

%d bloggers like this: