Douglas Sirkin ohjaama Tuuleen kirjoitettu (Written on the Wind , USA 1956) on elokuva, josta Pedro Almodovar on sanonut:

”Olen nähnyt tämän elokuvan tuhannesti enkä malta odottaa seuraavaa kertaa.”

Sirkin ovat maininneet suureksi vaikuttajakseen mm. ohjaajat Fassbinder, Scorcese ja Tarantino. Sirkin 1950-luvun melodraamoista johtavat vaikutteet paradoksaalisesti moneen suuntaan, niin sanottuihin saippuasarjoihin kuten Dallasiin ja syvällisinä pidettyihin, kriittisiin yhteiskuntakuvauksiin.

Melodraama ja sen kriitikot

Tuuleen kirjoitetun edustamaa elokuvan lajia halveksittiin 1950-luvulla ”naisten elokuvana” – niin tekivät sekä kriitikot että osa miesyleisöstä. Naiset enimmäkseen rakastivat näitä elokuvia. Miksi? Niitä väitettiin epärealistisiksi, kevytmielisiksi ja ylitunteellisiksi.

Paradoksi jälleen: Tuuleen kirjoitettu itse asiassa perustuu tositapahtumiin ja kuvaa lähempää todellisuutta kuin monet Hollywoodin samanaikaiset ”vakavat” elokuvat. Tarina vain on kirjoitettu uusiksi ja eri osavaltioon – ja naisten näkökulma oli vähintään yhtä tärkeä kuin miesten.

Tällaisiin asioihin ei tuolloin kiinnitetty huomiota arvioissa. Kriitikot keskittyivät Sirkin kameratyöskentelyyn ja leikkauksiin, sivuuttaen naisnäkökulmista kirjoitetut juonet. Fokusoitumalla Sirkin tekniseen loistokkuuteen 1970-luvun kriitikot ilmensivät enemmän tai vähemmän kätkettyä naisvihamielistä ajattelua: miespuoliset ohjaajat olivat Taiteilijoita ja naiset jotka nauttivat melodraamoista sen sijaan alemman tason elokuvien ystäviä.

Sittemmin kriitikot, heidän joukossaan sukupuolten tutkijat, ovat aivan eri tavalla löytäneet Sirkin melodraamat 1980-luvulta alkaen. Uusista näkökulmista on nostettu kunniaan Sirkin tyyli kuvata sisätiloja, naisten kokemusta ja tunteita, ihmissuhteiden jännitteitä, ilmeitä, katseita, värejä ja esineiden symboliikkaa.

Sirk ylitti 1950-luvun patriarkaatin normit monilla tasoilla, myös elokuviensa rakenteisiin liittyvillä, mutta ei osoittele näkemyksiään suoraan. Palkittu kriitikko Robert Ebert on todennut, että Tuuleen kirjoitettu on yhtä syvällinen kuin Bergmanin elokuvat, mutta niitä vaikeampi, sillä Bergman alleviivaa ja paljastaa teemansa kun taas Sirk kätkee ne tyyliin ja monitasoisuuteen.

Sirkin melodraaman monimielisyys

Tuuleen kirjoitetun voi katsoa perinteisenä melodraamana, jos niin haluaa. Mutta tarkkaavainen katsoja kiinnittää huomionsa myös murtumakohtiin jotka johtavat elokuvan metatasoihin. Sirk tuntuu ottavan melodraaman todella vakavasti – voiko hän olla tosissaan?

Juuri elokuvan liioittelu ja keinotekoisuus ovat sen avaimia. Tämän harkitun tyylilajin kautta murtuu paikoin ns. neljäs seinä (elokuvan ja katsojan välillä), samalla kun se rikkoo lasikaton naisroolien kohdalla. Katsoja tulee tietoiseksi katsomisestaan ja rooleista, joita henkilöhahmot heijastavat, joita Hollywood normaalisti masinoi kuin marionetteja. Tullessaan tietoiseksi katsoja näkee toisin.

Tuuleen kirjoitettu näyttää miten elokuva muokkaa katsojien, yhteiskuntien ja aikakausien tajuntaa. Se näyttää elokuvan keinotekoisuuden liioittelemalla sitä ja ottaa tietoisesti etäisyyttä salakavalasta elokuvamaailman illuusiosta että elokuva heijastaisi ensisijaisesti todellisuutta.

Saksalaissyntyinen Sirkin voi sanoa soveltaneen uutta brechtiläistä teatteria, jossa katsoja johdatetaan katsomaan itseään. Hänen melodraamassaan on liioittelun takana aina toinen taso. Sirk luo Hollywoodia ironisoivia kuvamaisemia taustakankaineen, outoine väreineen ja peileineen. Peilien symboliikka on kiinnostava kauttaaltaan läpi elokuvan. Peilit viittaavat sekä elokuvan henkilöihin että katsojiin. Sirk näyttää amerikkalaisen elämän keinotekoiset ihanteet, vääristyneet sukupuoliodotukset, tunteiden tukahduttamisen ja rahan korruptoivan mahdin. Siinä ohessa Sirk antaa naiselle äänen, subjektiviteetin ja katseen – jonka kohteena on mies.

Peilien ja ovelasti käytettyjen Technicolor-värien ohella keskeisiä symboleja ovat kiitävät autot, tuuli ja joki – paluu joelle. Autot saavat symbolisoida seksuaalista halua ja rahaa, tuuli kaiken draaman ohimenevyyttä ja turhuuksien turhuutta. Joki on symboleista koskettavin – se heijastaa lapsuuden ja nuoruuden viatonta maailmaa; aikaa jolloin Mitch sanoi rakastavansa Maryleetä ja paikkaa jonne Kyle haluaa palata, ystävyyteen Mitchin kanssa.

Elokuvassa Amerikan rappiota edustaa synkkä öljytornien maisema, ja jokiranta taas sitä mikä elämässä on kaunista ja puhdasta, turmeltumatonta.

Tuuleen kirjoitetut henkilöhahmot

Elokuvassa on neljä vahvaa hahmoa ja neljä erinomaista näyttelijää: Mitch (Rock Hudson) ja Lucy (Lauren Bacall), Marylee (Dorothy Malone) ja Kyle (Robert Stack). Kaikki he muuttuvat elokuvan aikana, tarinaan on kirjoitettu neljä kehityskertomusta, joista yksi vie tuhoon, muut kolme havahtumiseen ja väärästä solidaarisuudesta tai pakkomielteestä luopumiseen.

Lauren Bacallin Lucy on tyylikäs, älykäs ja sanavalmis aikuinen nainen. Hän tietää mitä tekee – ja silti hän näyttää erehtyvän naidessaan Kylen. Haluaako hän pelastaa tämän, saada miehen raitistumaan – vaikuttuuko tämän rikkaudesta, suvusta, lentokoneesta, äärimmäisistä kosiskelunelkeistä? Ehkä hänen huono ratkaisunsa kuitenkin juuri sitoo tarinan vahvimmin todellisuuteen.

Kyle ja Marylee, sisarukset, öljypohatta Jasper Hadleyn (Robert Keith) lapset, ovat hemmoteltuja, itsekkäitä, narsistisia hahmoja. Molemmat ovat alkoholisoituneita ja holtittomia, vaikka Kyle joksikin aikaa ryhdistäytyy naituaan Lucyn. Robert Stack ja Dorothy Malone tekevät rooleissaan hurjat suoritukset. Molemmat olivat Oscar-ehdokkaina ja Malone voittikin kyseisen palkinnon.

Mitch on arvoituksellisen kunnollinen, vaikkakin öljyteollisuuteen töihin ajautunut, lähtökohdiltaan kunniallisen köyhä – ja Maryleen hillittömän halun kohde. Elokuvassa All that Heaven Allows Sirk on kuvannut hienosti, myönteisesti naisen omaa seksuaalista halua ja katsetta. Myös Tuuleen kirjoitetussa esillä on naisen halu, nyt liioiteltuna. Maryleetä ovat monet kriitikot nimittäneet ”nymfomaaniksi”. Mutta onko hän vain onneton? Nykypäivän elokuvahahmoihin, kuten Sinkkuelämän Samanthaan verrattuna Marylee ei ole sairas; toki aikakautensa ja maantieteensä kontekstissa hän on kummajainen.

Hänelle Mitch on pakkomielle ja muut satunnaiset suhteet vain korvikkeita. Mutta erityisesti Marylee saa elokuvassa kasvaa ja muuttua, mikä oli Sirkiltä hieno ratkaisu. Näissä kehityskertomuksissa paljastuu tyystin erilainen suhde naisiin kuin esimerkiksi Ingman Bergmanilla, jolle naisen normaali oli neuroosi.

Elokuvan alkupuolella Lucy ja Mitch ajavat taksissa, istuvat vierekkäin takapenkillä, ja yhtäkkiä näemme miten niin kemia kuin fysiikkakin toimivat heidän välillään. Ei mitään liioiteltua, ei iskuyrityksiä – näillä kahdella vain aidosti synkkaa.

Katsojalle on selvää, että Mitch rakastuu heti alussa Lucyyn – kuten hän myös sanallisesti tunnustaa isälleen – mutta hän ei tee aloitetta. Passiivisuuden syynä on solidaarisuus Kyleä, lapsuudenystävää ja kasvinkumppania kohtaan. Tämä kuvio, jonka jotkut ovat nähneet viittaavan homoseksuaalisuuteen, selittää Mitchin vetäytymisen Kylen alkaessa piirittää Lucyä.

Epäselvimmäksi jää, miksi Lucy nai epäilyttävän, rikkaan playboyn Kylen. Vai jääkö sittenkään? Jos unohdamme pelastusoperaation, ehkä Lucy nai Kylen – tiedostamattaan – myös siksi, että saisi olla lähellä Mitchiä, havaittuaan näiden kahden läheisen siteen.

Rock Hudson ja naisen katse

Mitchiä esittävä Rock Hudson oli useiden vuosikymmenien ajan elokuvia katsovien naisten päiväunien kohde ja heartrobber numero yksi, ainakin siihen asti kun tuli ulos kaapista kuolemalla AIDSiin.

Amerikan elokuvakulttuurissa naiskatsojan katsetta ei ollut 1950-luvulla olemassa. Sotienjälkeinen Hollywood ei päästänyt tuotantoon asti elokuvia, joissa nainen olisi ollut eroottisesti tahtova subjekti. Douglas Sirk onnistui feministisen tulkinnan mukaan ovelasti kiertämään tämän. Hän sai luvan tehdä elokuvia, joissa naispuolisen hahmon katseen kohteena oli homoseksuaali miesnäyttelijä. Visuaalista valtaa pitänyt Hollywood, joka oli tietoinen näyttelijöittensä taipumuksista, salaisesti painoi villaisella ilmiön.

Sirk oli aikanaan tässäkin todella kumouksellinen. Nainen kun normaalisti sai edustaa amerikkalaisten elokuvien hahmogalleriassa vain muutamaa tiettyä, rajattua kategoriaa: uhri (masokistinen samaistuminen) tai seksiobjekti/vamppi, ns. kohtalokas nainen (narsistinen samaistuminen), jota myös rangaistaan. Mukana oli myös kunnollinen, puhtoinen, epäseksualisoitu ”tyttö” ilman erityistä naisen katsetta. Tämä jako on ihmeen hyvin pitänyt pintansa nykypäivään asti. (Uutena on ilmaantunut elokuviin taistelija-kostaja-seksiobjekti -yhdistelmä, eräänlainen naispuolinen hyvä jätkä, hänkin usein ilman omaa naisen katsetta – lähinnä ehkä täyttämässä tasa-arvon muodollista kirjainta ja mätkimässä äijiä turpiin. Tällä yleensä hoikalla ja kurvikkaalla hahmolla on epärealistinen lihasvoima ja kyky käyttää äärimmäisen monipuolisesti erilaisia aseita.)

Entä ihan tavallinen nainen, myös subjektiivisesti seksuaalisena olentona? Ehkä edelleenkin lähes ainoa mahdollisuus nähdä hänet on ns. romanttisissa elokuvissa, melodraamoissa ja niiden seuraajissa. Arkinen melodraama ehkä kuvaakin ihmisluonnon ”todellisuutta” toisenlaisella rehellisyydellä kuin fantasiat väkivallasta ja yksioikoisesta seksistä, fiktiot joihin naiset edelleen on kategorisoitu ilman omaa katsetta.

Näiden epäterveiden konventioiden purkamista on jo parikymmentä vuotta edistänyt naisten ja homoseksuaalien salainen rintama. Se ei ole enää näkymätön vaan mm. tuottaa mielenkiintoisia camp-elokuvia (tämä camp ei tarkoita kesäleiriaiheita, poikkeuksena luonnollisesti Dirty Dancing).

Palataan Rock Hudsonin vetovoimaan naisten parissa. Mahdollisesti tämä vetovoima liittyy toisellakin tavalla hänen homoseksuaalisuuteensa, ei vain Hollywoodin salaisen siunauksen kautta. Ehkä hän viestii hieman ristiriitaisella olemuksellaan, sanattomasti, ei-aggressiivisuutta ja lempeyttä, joiden naiset ovat kokeneet antavan tilaa heidän omalle katseelleen ja halulleen.

Voisiko taustalla vaikuttaa 1950-luvulta alkaen lisääntyvä naisten tyytymättömyys perinteisiin sukupuolirooleihin, erityisesti miesten hyökkäävään lähestymistapaan, miljooniin me too -tilanteisiin joita noina vuosikymmeninä ei kyseenalaistettu; eihän niistä edes puhuttu.  /Anneli Jussila

Liput (6 €) näytöspäivänä ti 29.10. käteisellä 17.30 – 18.00 Bio Rexin aulasta Kino Tavast ry:n lipunmyyntipisteestä tai Kino Tavast ry:n verkkokaupasta.

Douglas Sirk: TUULEEN KIRJOITETTU (Written on the Wind/Skrivet i vinden), USA 1956 • Rock Hudson, Lauren Bacall, Robert Stack, Dorothy Malone, Robert Keith • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K12 • 99 min