Oscar-palkitussa Idassa (2013) moni asia yllättää: mustavalkoisuus, kuvatilan ennakkoluuloton jakaminen, suomennostekstit filmin yläreunassa ja vähäeleinen kuvakerronta. Ohjaaja Pawel Pawlikowskin (s. 1957) ja kuvaajien (Ryszard Lenczewskin ja Lukasz Zalin) ilmaisukeinot poikkeavat oleellisesti ennen elokuvaa nähdyistä mainostrailereista ja nykyisistä kaupallisista kassamagneettielokuvista.
Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Puolaan, jossa ohjaaja Pawel Pawlikowski on syntynyt ja elänyt ennen Britanniaan muuttoaan. Tarina saa voimansa toisen maailmansodan aikaisista vaietuista tapahtumista, jotka vääjäämättä vaikuttavat ihmisten elämään vielä 1960-luvullakin. Vaikka menneisyyden haamut konkreettisestikin kaivetaan elokuvassa haudoistaaan, haudat myös luodaan uudelleen umpeen. Elokuva ei siis tarjoa valmista ratkaisua vaan tulkintavastuu jää katsojalle.
Tarinan päähenkilöt ovat pyhimyksellinen Ida (Agata Trzebuchowska) ja hänen paheellinen Wanda-tätinsä (Agata Kulesza). Vauvana luostariin joutunut ja Annaksi ristitty Ida saa tietää juutalaisista juuristaan, kun nunnat lähettävät hänet tutustumaan tätiinsä ennen luostarilupauksen antamista.
Täysi-ikäisyyden kynnyksellä olevan nuoren naisen viattomat pyhimykselliset kasvot heijastavat sisäisiä mielenliikkeitä. Kuva on sanaa tärkeämpi, niin kuin elokuvataiteessa kuuluukin olla. Naishahmojen taustalla näkyvät lasi-ikkunat, ristikot, betoniseinät ja muurit saavat merkittävän roolin tunnelmien ja mielialojen ilmentäjinä. Valon ja varjon rajapinnat heijastelevat myös elokuvan teemaa: yksilön näennäistä valinnanvapautta.
Naisten elämä kietoutuu yhteen lopullisesti matkalla, jonka he tekevät Idan vanhempien kuolinpaikalle juristitädin Wartburgilla. Vähitellen menneet valkenevat molemmille. Idan tyyneys on silmiinpistävää olipa sitten kysymys hänen vanhempiensa kohtalosta, viinaksista, tupakoinnista tai seksistä.
Ja lopulta on nähtävissä vain tie, jolla kävelee yksi nainen. Hänen matkansa on pitkä, eikä näytä päättyvän kuten Truffaut´n Doinelin matka 400 kepposen loppukohtauksessa. Vajaan puolentoistatunnin mittainen tutkimusmatka historiaan nostaa esille yksilön ja yhteisön syyllisyyden ja syyttömyyden pohdinnan sekä koston ja anteeksiannon problematiikan. Filmi ei kuitenkaan ole synkkä ja valoton, vaan yleisvaikutelma on puhdas selkeys, jopa kauneus. Tarina on hyvin kirjoitettu ja kaikki sen osaset tukevat toisiaan. Musiikkikin soi paikoitellen voimaannuttavasti, tanssissa on iloa ja kepeää tunnelmaa vastapainoksi luostarin rikkumattomalle rauhalle tai haudoille synkässä metsässä./UL
Hämeenlinnassa Idan voi nähdä vielä ainakin Bio Marilynissa ma – to 23.-26.2. päivänäytöksissä, jotka alkavat yhden ja kahden välillä.