Edellisen elokuvansa, massiivisen Nymphomaniacin jälkeen, tanskalainen omantienkulkija Lars von Trier vaikutti väsyneeltä mieheltä. Muistan nähneeni haastattelun, jossa taitelija pohti, olisiko enää ollenkaan kykeneväinen elokuvan tekoon. Tärisevä, alkoholiongelmainen ohjaaja kertoi, ettei elokuvan tekemisestä ilman alkoholia oikein meinannut tulla mitään. Moni fani siis odotteli pelonsekaisin tuntein ohjaajan seuraavaa kontribuutiota elokuvataiteen kentälle. Vastaus on House that Jack Built, von Trierin uusin kokopitkä puristus.
Jos kahdessa edellisessä elokuvassa von Trier on antanut ruutuaikaa naisäänille (Melancholia ja Nymphomaniac), THTJB -elokuvassa kuljetaan tiiviisti miespäähenkilö Jackin (Matt Dillon) matkassa. Naisten tehtäväksi jää tällä kertaa tulla murhatuiksi lyhytelokuvan kestoisten pyörähdysten päätteeksi.
Kyllä vain, kyse on sarjamurhaajaelokuvasta. Ei tietysti perinteissä genremielessä. Eli jos katsoja odottaa kutkuttavaa myöhäisillan jännäriä, hän tulee todennäköisesti pettymään. Jännityksen sijaan nimittäin liikutaan groteskin alueella, mikä on tietysti tuttua ohjaajan edellisistäkin projekteista. Von Trier irvailee genrekonventioille eikä yritä viihdyttää niillä. Ja se on hyvin viihdyttävää.
En ihmettele, että THTJB on aiheuttanut monia yleisöryntäyksiä pois näytöksistä. Von Trierin groteski kuvasto koettelee hyvän maun rajoja. Mustaksi huumoriksikaan se ei varmasti monenkaan mielessä taivu.
Mitä elokuva siis on?
Ainakin se on von Trierin omakohtaisin elokuva. Voidaan puhua taitelijan elokuvaksi estetisoimasta ansioluettelosta. Mukaan mahtuu intertekstejä omaan tuotantoon, mutta myös jonkinlainen autofiktiivinen kenttätyöote, jolla ohjaaja tutkii taiteen ja ihmisyyden maailmankuvia päähenkilönsä kautta. Pakkoneuroosit, taiteentekemisen mahdottomuus ja välttämättömyys, estetiikan tinkimättömyys…
Ja tietysti vontriermäinen keskisormi kulttuurivaikuttajille ja ajankohtaisille kysymyksille. Ei liene sattumaa, että von Trier provosoi naisenrääkkäämisellä ja miessarjamurhaajan yksinkertaisuudella juuri kun elokuva-ala piehtaroi #metoo -horkassaan. Eipä von Trier koskaan ole mikään naisasiantuntija ollut, mutta nyt hän viimeistään näyttää sormeaan koko elokuva-alalle.
Tosin kyllä ruumiskasaan mahtuu miehiä ja lapsiakin. Raskaimmat kohtaukset, kuten lasten teurastus kiväärillä ja pakastaminen kylmäkaappiin ruumisorgioiden sekaan sisälsivät kai nekin jonkinlaista… jotain.
Hieman kiusalliseltahan elokuva monissa paikoissa tuntuu. Onko ohjaaja ottanut sittenkin taiteentekemisen hieman liian tosissaan. Ymmärrän, että taiteilija näyttää massaviihteen ruumiineen ironisessa valossa, mutta kun synkkämielinen omakohtaisuus sekoittuu ironiankerroksiin, en katsojana enää löytänyt niitä koodeja, joiden kohdalla olisi tuntunut kohtuulliselta nauraa ja tai nyökytellä päätään.
Mielen syvyyksiin elokuvalla varmasti pyrittiin pääsemään, kulttuurisen alitajunnan helvetinpiireihin, mutta jotenkin tämä pakonomainen taitelijan syvyyksiin laskeutuminen ja ”mitä saa sanoa” -tyylinen yliyrittäminen tappaa elokuvassa muutaman ruumiin likaa. Voidaan puhua nihilismistä, mutta ei sekään oikein välittynyt. Se vaatisi jonkinlaisen intentioiden lakastumisen ja monitasoisen voimattomuuden ruumiillistumisen, jota ei elokuvassa kuitenkaan ole. Ehkäpä THTJB tarjoaakin intohimonsa juuri näennäisnihilismin kautta. Siinä taide näyttäytyy merkitysten merkityksenä, olemassaolon suurena kysymyksenä ja vastauksena, jota paatuneinkin murhaaja kumartaa.
Lähinnä mieleen jäi kuitenkin mielikuva väärinymmärretyn taitelijan ja taiteentekemisen topoksesta, itsetietoisuuttaan korostavasta länsimaisesta aatehistoriasta.
Von Trierin uusimmasta jäi siis ambivalentti tunnelma. Siinä liikuttiin dantelaisessa kuvastossa, laskeuduttiin Vergiliuksen kanssa helvettiin. Siis tutun vahvaa symboliikkaa, jota voi tulkita monelta suunnalta. Jos pitää mielessä von Trierin omakohtaisuuden, symboliikka saa pelottavankin tummia sävyjä. Oliko tämä tässä?
Toisaalta, ”talo”, kliseinen minuuden symboli, rakennetaan ruumiiden avulla. Ruumishuone-estetiikka sopii keskiaikaseen anatomin leikepöytä -taiteeseen, joka sinällään tukee Dante-kuvastoa. Samalla von Trier tulee osoittaneeksi, että kaikella tavalla kehityskertomuksia vastaan sotivien, kehityksettömiksi jääneiden ihmisten massasta saa koottua talon henkilölle, joka ei pääosastaan huolimatta ”kehity” hänkään. Hän ei säpsähdä moraaliseen ymmärrykseen vaan putoaa kristillisestä moraalikoodistosta suoraa päätä kuilun syöveriin. Taide on amoraalista.
Tuntuu kuitenkin teennäiseltä sanoa, että lopun kohtaus oli visuaalisesti kaunis ja että dantelainen helvettikuvasto toimii hyvänä viitekehyksenä. Selkeä omaelämäkerrallisuus pakottaa tulkitsemaan kuvastoa tekijää peilaten. Jäi sellainen mielikuva, että von Trier jätti jäähyväiset. Mutta mille? Elokuvalle? Elämälle? Vaiko sittenkin vain moralisoiville kulttuurihössöttäjille, kaltaisilleni feministeille ja elokuvakriitikoille?
Onneksi haastattelu kertoo, että von Trier jatkaa taiteen parissa. Seuraavaksi hän keskittyy pieniin mustavalkoelokuviin pohjoismaisella castingillä. OK. Jos uusia kokopitkiä tulee, nähdään helvetissä.
Joel Ritala