DC Comicsin ja Christopher Nolanin Batman-trilogia edustaa sarjakuvagenren realistista suuntausta. Suosittu sarja nosti esiin Gothamin synkkänä, modernina kaupunkina, joka yliluonnollisten tapahtumien sijaan kärsii alamaailman rikollisuuden ikeestä.
Joker, Todd Phillipsin uusin elokuva, asemoituu likeiseen suhteeseen Nolanin luoman Batman-maailman kanssa. Komedialavan valokeilaan nostetaan tällä kertaa yksi historian ikonisimmista arkkipahiksista, Jokeri.
Arthur Fleck (Joaquin Phoenix) on äitinsä kanssa asuva keikkaklovni, yhteiskunnan reunamilla elelevä mies, jolla on parantumaton naurusairaus. Sairautensa vuoksi Arthur ei kykene lopettamaan nauramista, vaan holtiton naurunpuuska saattaa ottaa vallan missä vain, milloin vain. Se ei kuitenkaan haittaa. Arthurilla on naurunsa kanssa hyvät välit ja ammatillisetkin haaveet liittyvät vahvasti naurun alaan: Arthur haaveilee Stand up -koomikon urasta.
Unelmiinsa, toden ja epätoden rajamaille, Arthur vetäytyy katsellessaan äitinsä kanssa telkkarista mieliohjelmaansa, periamerikkalaista talk showta, jonka isäntää aloitteleva koomikko ihailee kuin isätön poika ainakin. Pääsisipä sinne vielä esiintymään…
Mutta todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, niin myös herra Fleckille. Sosiaalipalvelut menettävät resurssejaan, Gothamin tuloerot kärjistyvät ja köyhyys nostaa anarkiamielialaa. Itseään epäpoliittisena pitävä Arthur yrittää kääntää viimeiseen asti kaiken nauruksi, mutta yhteiskunnan lainalaisuudet ovat liikaa: ihmiset ovat kylmiä ja taistelevat vain itselleen.
Isättömyyteenkin liittyy kivuliaita mysteereitä, samoin lapsuuteen.
Arthur ymmärtää, että on luullut elämänsä olevan tragedia, vaikka se onkin itse asiassa aina ollut komedia. Jokeri on syntynyt.
Phillipsin Joker on väkivaltainen, nihilistinen, haikea ja paikoin hyvin kaunis elokuva, johon on sisällytetty yhteiskunnallinen sanoma tuloerojen polarisoitumisesta. Jokerin kohdalla ei voida puhua kenties yhtä poliittisesta kommentaarista kuin esimerkiksi Boots Rileyn Sorry to Bother You (2018), mutta kaduille leviävä anarkia ja mellakoiksi leviävä tyytymättömyys ovat arkitodellisuuden kuvausta sarjakuva-estetiikkaan sisällytettynä. Samalla nähdään yleisen heijastuminen yksityiseen, kun Joker kuvaa mielen murtumisen osana yksilön taistelua yhteiskunnan luomassa painekattilassa.
Elokuvaa on verrattu Martin Scorsesen Taksikuskiin, ja samankaltaisia filosofisia teemoja elokuvista löytyykin: yksinäisyys, merkityksettömyyden kokemus kovassa nykymaailmassa, eksistentiaalinen tyhjiö… Jokerin ja Taksikuskin päähenkilöt ovat ajatusmaailmaltaan kaukana stereotyyppisestä, optimistisesta jenkistä. Myös Taksikuskin vuosiltaan tyylikkäästi harmaantunut Robert de Niro on mukana talk show -isännän roolissaan, mikä tavallaan sinetöi elokuvahistoriallisen vuoropuhelun.
Suurimman vaikutuksen elokuvassa tekee kuitenkin pääosan esittäjä Joaquin Phoenix. Hugh Ledgerin pellenkenkiin ei ollut helppo astua, mutta mielestäni Phoenixin fyysinen ja huolella hiottu roolityö nostavat hänet edesmenneen kollegansa vierelle arkkipahisten Pantheoniin.
Yksi kysymys jää: onko tässä DC Comicsin nousun mahdollistava, Marvelia poliittisesti terävämpi linja? Yksi asia on varmaa: Joker nauraa sapekkaasti polarisoituneen yhteiskunnan ja urbaanin kilpailueetoksen keskeltä.
Don’t forget to Laugh! /Joel Ritala
The Joker. Ohjaus: Todd Phillips. Käsikirjoitus: Todd Phillips, Scott Silver. Näyttelijät: Robert De Niro, Joaquin Phoenix, Zazie Beetz. Ensi-ilta Suomessa 4.10.
Genre: draama/jännitys. K16
Elokuvan traileri: