Michael Haneke shokeerasi itsensä elokuvamaailman tähtitaivaalle vuonna 1997 ohjaamallaan väkivaltatutkielmalla Funny Games. Elokuva hämmensi katsojia rankalla teemallaan, ja se on edelleenkin paitsi mielen räjäyttävä, myös ajatuksia herättävä ja vaativa katsomiskokemus.
Harvoin olen nähnyt yhtä raadollista elokuvaaja samalla yhtä erinomaista elokuvallista tutkielmaa väkivaltaviihteestä. Ehkä pari vuotta takaperin ilmestynyt Christian Tafdrupin tanskalaisohjaus Speak No Evil pääsee lähelle, mutta sadistisen vallankäytön ja väkivallan kuvauksena sekä niiden viihteellistämisen kritiikkinä Funny Games on yksi vakuuttavimmista koskaan tehdyistä elokuvista – ja voin sanoa, että yhtä sun toista on tullut nähtyä.
Tarinaltaan Funny Games on niin yksinkertainen kuin voi olla. Kohtuullisen varakas tavisperhe saapuu loma-asunnolleen viettämään kesälomaa, kun naapurissa kyläilevä kohtelias mutta kömpelö nuori mies ilmaantuu ovelle pyytämään kananmunia. Pian nuorukaisia on kaksi, ja alkaa provokatiivinen nokittelu, joka eskaloituu nopeasti väkivallaksi ja vapaudenriistoksi sekä päätyy sadistiseksi kidutusleikiksi. Lopullista selitystä tai motiivia tapahtumille ei anneta, ja kun vammautunut perheenisä kysyy piinaajiltaan, ”miksi teette tämän?”, vastaus kuuluu: ”miksi emme?”.
Elokuvan teho ei synny graafisesta väkivallasta tai ekstriimeistä verikekkereistä, vaan piinallisesta tunnelmasta ja psykologisesta kauhusta. Pinnalta katsoen Funny Games on trilleri, joka toistaa viattomien uhrien ja sadististen väkivallantekijöiden konfliktista nousevaa tematiikkaa, mutta pinnan alla kihisevät syvemmät tasot: miksi hyväksymme väkivallan, kun se on rationaalisesti perusteltua tai nauramme sille, kun se esitetään koomisessa kontekstissa? Entä miksi pidämme ahdistavina sellaisia elokuvia, jotka kuvaavat väkivallan ahdistavana, mutta samaan aikaan viihdytämme itseämme, kun väkivaltaa kuvataan kevyenä huvinäytelmänä. Haneke ei tämäntyyppisissä kysymyksissä päästä katsojiaan vähällä, vaikka muistuttaakin aika ajoin erilaisilla elokuvan ja katsojien maailman välisen muurin rikkovilla etäännyttävillä kepposilla, että nyt katsotaan ”vain” elokuvaa.
Näyttelijäsuoritukset ovat kaikki huippuluokkaa, eivätkä maailmalla tuntemattomien näyttelijöiden kasvot ole mediahypen puhki kuluttamia, mikä tehostaa vaikutelmaa roolihahmojen arkipäiväisyydestä ja tavanomaisuudesta. Vuonna 2007 Haneke kuvasi elokuvasta tähtinäyttelijöiden miehittämän englanninkielisen uusintaversion, mutta alkuperäinen on intensiteetiltään ja tietenkin myös luovalta lähestymistavaltaan omaa luokkaansa. On itse asiassa vaikea ymmärtää, miksi Haneke ylipäätään päätyi uusintaversioon. Kaikkien katsojien hyvän mielen elokuva Funny Games ei missään tapauksessa ole, mutta jokaiselle ihmisyydestä sen vastenmielisinekin puolineen kiinnostuneelle Funny Games on välttämätöntä nähtävää. /Timo Miettinen
KAVIn aluesarja: Michael Haneke, Funny Games (Itävalta 1997) ti 12.11. klo 18.00 BioRex (sali 4). 1 h 48 min. K16. Suom. tekstitys. Liput 7 € Kino Tavastin verkkokaupasta tai ovelta kortilla/käteisellä klo 17.45 alkaen.
Kritiikki on julkaistu lyhennettynä Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 6.11.