Kosto. Sen ympärille kiertyviä tarinoita on aina nähty valkokankaalla ruuhkaksi asti. Ridley Scottin ansaitusti moderniksi klassikoksi nostettu Gladiator (2000) ja nyt saapuva Gladiator II (2024) eivät tee tähän poikkeusta, mutta pelissä on valtavia, yksilöt ylittäviäkin teemoja. Millainen peto onkaan sangen hämmentävien vaiheiden jälkeen toteutunut jatko-osa?
Olipa kerran laulaja-lauluntekijä ja elokuvasäveltäjä Nick Caven kynäilemä kokeilu, jossa Maximuksen oli määrä palata manalasta. Käsikirjoituksen tilannut Russell Crowe sen enempää kuin studioporraskaan ei lämmennyt lopputulokselle, ja koko projekti jämähti horrokseen. Sitten alkoi puhtaalta pöydältä Scottin ja käsikirjoittaja David Scarpan yhteistyö, joka johti lopulta kuvausten käynnistymiseen Maltalla, Marokossa ja Britanniassa. Areenan portit olivat jälleen avautuneet.
Vuoden 200 jaa. tienoille sijoittuvan Gladiator II:n kerronta hyödyntää Rooman vallan alle joutuneiden tai muuten päätyneiden etnistä moninaisuutta. Colosseumin sisuksissa gladiaattoreita lääkitsee nimestään päätellen Intian niemimaalta oleva Ravi (Alexander Karim). Gladiaattoritallin omistava, lippaallista sormuksia kantava Macrinus (Denzel Washington) puolestaan on kotoisin tosihistorian mukaan Mauretania Caesariensiksen provinssista.
Numidiasta nykyisen Algerian ja Tunisian alueelta lähtee liikkeelle päähenkilö Hannon (Paul Mescal) tarina. Mereltä hyökkääville Rooman joukoille vastarintaa tekevien soturien alipäällikkö menettää taisteluun osallistuvan vaimonsa Arishatin (Yuval Gonen) kaatuneena ja päätyy sotavankien joukosta kostoa Roomalta aluksi raivoisasti janoavaksi gladiaattoriksi. Tämä puolestaan heijastuu Rooman tuhovoiman kritisoimiseen.
Rinnakkaisena matkana nähdään epäitsekkään roomalaiskenraalin Marcus Acaciuksen (Pedro Pascal) kipuilu imperiumin väkivaltakoneiston komentajana, sillä kulisseissa hän osallistuu mädän hallinnon kaatamiseen tähtäävän salajuonen suunnitteluun.
Tutuista hahmoista paluun tekevät Connie Nielsenin herkän tunteikkaasti tulkitsema keisari Marcus Aureliuksen tytär Lucilla sekä eräs, jonka henkilöllisyyden paljastaminen vesittäisi osan katsomiskokemuksesta. Myös Derek Jacobi käväisee roolissaan senaattori Gracchuksena.
Uusista tuttavuuksista herkullisin on monta askelta eteenpäin siirtojaan laskelmoiva, näennäisen rento Macrinus (Washington). Samoin erityismaininnan ansaitsevat keisariveljekset Geta (Joseph Quinn) ja Caracalla (Fred Hechinger) kylmäävässä häiriintyneisyydessään.
Vastapainoksi kyyniselle valtapelille nousee rakkaiden menettämisen jättämä suru ja kaipaus. Vähitellen ne muodostuvat elokuvassa hyvyyden puolesta toimivia henkilöitä yhdistäviksi säikeiksi.
John Mathiesonin kuvauksen yleisilme on Ridley Scottin taustaan sopien jälleen upean maalauksellinen, ja erikoistehosteet Colosseumilla järjestettävää meritaistelunäytöstä myöten uppoavat kokonaisuuteen vaivatta. Merkittävä poikkeus ovat antiikkisella steroidipurkilla käyneet irvokkaan epäaidot digipaviaanit, joiden mekastus ja sarvikuonolla ratsastava mestarigladiaattori ovat lähinnä villiä camp-osastoa.
Äänimaailma ympäröi katsojan niin taistelujen melskeellä, eloisilla ja voimallisilla joukkokohtauksilla kuin hiljaisuudellaan vaikuttavilla hetkilläkin. Harry Gregson-Williamsin taatun tehokas ja etnomusiikin elementtejä mukaan punova score sävyttää niin sekasorron kuin tunteikkuudenkin suvereenisti sekä nostaa samalla hattua Hans Zimmerin jo ikonisten teemojen suuntaan. Vahva suositus Atmos-äänillä Prime-salissa katsomiselle.
Elokuva, joka kuvaa menneiden aikojen väkivaltaviihdettä, on itsekin vaarassa upota samaan suohon. Väitän kuitenkin, että Scottin tapauksessa rujo ja ensimmäistä elokuvaa graafisempi väkivalta on pintataso, jonka alla sykkivät inhimilliset ja vaikeasti hallittavat tunteet.
Jos Gladiator II pitäisi tiivistää yhteen sanaan, se olisi kenties raivo – työntövoima yhtä hyvin (itse)tuhoisuudelle kuin utopistiselle visiolle Roomasta, jossa valta on palautettu kansalle ja jonka antamaan turvaan sen asukkaat voivat luottaa. Unelma häilyy reaalimaailmaa muistuttavan arvaamattomuuden armoilla, mitä Scottin historiallisissa spektaakkeleissa ei pääse pakoon.
Gladiator II sirottelee matkansa varrelle ansaittua nostalgiaa mutta pitää huolen, että Maximuksen hahmon muiston vaaliminen ei jää hutiloidun fanifiktion tasolle eikä sorru turhan monessa kohtaa ”jatko-osassa kaiken on oltava suurempaa” -ajatteluun.
Dostojevskia odottavat joutuvat pettymään, eikä alkuperäisen Oscar-voittajan ”strength and honour” ole uhattuna. Luvassa on silti otteessaan pitävä matka, joka tarjoaa verenvuodatuksestaan huolimatta mahdollisuuden vahvoilla roolisuorituksilla silattuun eläytymiseen ikuisten moraalikysymysten äärellä. /Taneli Hiltunen
Ridley Scott, Gladiator II (Britannia/USA 2024). Ensi-ilta 15.11. BioRexissä. 2 h 28 min. K16.