Krzysztof Kieślowski, Sininen. Trois Couleurs: Bleu. Ranska. Puola. Sveitsi 1994.

Kuva 1: Hämärässä keskellä lattiaa naisen edessä riisuuntuva mies kuin sateesta sisälle päästetty kulkukoira odottamassa silitystä.

Kuva 2: Naisen niskasta profiiliin ja silmiin kiertyvä kamera. Kasvojen eleestä kumpuava ahdistus, pako, inho, viha – todellisuuden totaalinen torjunta. Kyvyttömyys elää tai niellä pilleripurkillinen, selättää epätoivo.

Kuva 3: Elämäntyö, menneisyys, muistot, tulessa roihuavat sävellykset.

Krzysztof Kieślowskin elokuva ”Sininen” on ehdottomasti sellainen, että se on katsottava toistekin. Elokuva käsittelee unohtamista, anteeksiantamista, eheytymistä ja pyyteetöntä hyvyyttä. Ohjaajan ja katsojan on otettava kantaa naiseuteen, siihen, miten naisena kuuluu olla, mikä on yksin elävän vapaan naisen paikka ja rooli.

Päähenkilö Julielle kaikki vaihtoehdot ovat mahdollisia. Hänellä on varaa laittaa kuolleen ”säveltäjämiehen” omaisuus tietylle pankkitilille ja silti muuttaa karkuun traumaattista onnettomuutta. Hänellä on vara olla tekemättä yhtään mitään, antaa ajan kulua ja parantaa haavat.

Uuden asunnon alakerran ilotyttöä Lucillea ja Julieta yhdistää  samanlainen sinikristallinen kattokruunu, se jonka Julie on kuljettanut  mukanaan pahvilaatikossa ja jollaisen Lucille muistaa lapsuudestaan. Lucillen ja Julien ystävyydessä konkretisoituu huoran ja madonnan liitto.

Kuva 4: Parantavat veden elementit. Hukkumisen ja pelastumisen ajatus. Suuren uima-altaan vesi syvänsinistä. Hohtava ultravioletti siniyö terapeuttisen uinnin askeettisena näyttämönä.

Sattuma paljastaa edellisen perhe-elämän valheita. Totuus valottuu toiseksi kuin Julie on luullut. Täydellinen, luotettava ja avulias vaimo joutuu etsimään uuden tasapainon. Yhtä kaikki on väärin olettaa, että menneisyyden voisi nollata. Sen kanssa on elettävä, siitä voimaannuttava ja vapauduttava.

Elokuvan lopussa Juliella on tavallaan taas kaikki, minkä menettämistä hän niin suri. Moninkertainen hyväntekijä ja inhimillisyyden lähettiläs haluaa pyyteetöntä hyvää toisille, ei itselleen. Konsertto Euroopalle, joka jää elämään, on juuri nyt ajankohtaisempi kuin konsanaan 1990-luvulla.

Elokuva sivuaa myös taiteen tekemisen, arvostamisen ja taideteoksen omistamisen problematiikkaa sekä ylipäätään musiikin merkitystä elämässä. Elokuvan kerrontatasolla musiikki näyttelee avainroolia,  ja lopun huikea ilmoille kajahtava sävelmä siihen yhdistyvine kuvineen jättää mahdollisuuden monitulkintaisuudelle. Eräs niistä voisi olla tämä:  rakkaus ei rajoitu vain miehen ja naisen väliseen suhteeseen vaan on läsnä kaikessa mitä teemme. Vain nainen pystyy näin vapaasti ja epäitsekkäästi ajattelemaan. /UL