Yorgos Lanthimos, The Lobster (2016). Kreikka.Irlanti. Alankomaat. Iso-Britannia. Ranska. Rooleissa Colin Farrel, Rachel Weisz.
Kun kreikkalaisen Yorgos Lanthimoksen The Lobster -elokuvan näyttelijöiltä kysytään Cannes´n elokuvajuhlien lehdistötilaisuudessa elokuvan käsikirjoituksen synnyttämistä ensireaktioista, palaute on yksipuolisen monisanaista: ylistyssanoja satelee omaperäisyydestä, herkkyydestä ja tarkkuudesta. Joukon itse oikeutettu jokerihahmo John C. Reilly murjaisee, että ”käsikirjoitus oli nopeasti luettu”.
Samanlainen ambivalentti myminä valtaa huoneen, kun näyttelijöiltä kysytään itse elokuvasta. Kaikilla on kokemuksestaan oma tulkinta, kaikki tuntuvat olevan ylpeitä siitä, että ovat saaneet olla osa elokuvan näyttelijäkaartia. Samaan aikaan kukaan ei oikeastaan tiedä mitä on tullut tehneeksi. Brittinäyttelijä Ben Whishaw sanoo, ettei tiedä yhtään mistä elokuvassa puhutaan. Sitä paitsi hän ”ei ole vielä edes nähnyt koko elokuvaa”.
Jotain samankaltaista voi olettaa viriävän myös suomalaisessa katsojassa The Lobster -elokuvan jälkeen.
Tunnustuksellisen taide-elokuvan tavoin Lanthimoksen estetiikka seilailee välillä perinteisen aristotelisen draamantajun katvealueilla. Juoni sinällään on absurdin selkeä: mies lähtee eräänlaiseen hotelliin, ja hänellä on 45 päivää aikaa löytää kumppani – muuten hänet muutetaan valitsemakseen eläimeksi. Mukanaan miehellä on koira – veli, joka oli paikassa viime vuonna, eikä selvinnyt.
Voi vain kuvitella tuottajaringin ilmettä, kun elokuvan synopsis on ensi kertaa jaettu luettavaksi. Kulmakarvat lie nousseet pystyyn, jopa Euroopassa. Onneksi The Lobsterin kaltaisia elokuvia kuitenkin vielä tehdään yleiseen jakoon, sillä elokuva on mykistävän kaunis, surullinen, hauska ja pelottava.
Aiemmista elokuvista tuttu naturalismin perinne jatkuu; sukulaisuutta The Lobster voi löytää mm. Lars von Trierin Antichristista. Kuten Trier, myös Lanthimos hakeutuu teemojen ääreen, jotka haluavat ottaa selvää ihmisyyden peruskysymyksistä. Mitään yksittäistä selkeää teemaa The Lobsterista on hankala raaputtaa esiin, mutta jos esimerkiksi Lars von Trierin Melancholian voidaan katsoa käsittelevän masennusta, voidaan The Lobsterin katsoa käsittelevän parisuhdetta. Tosin elokuva käsittelee yhtä paljon myös yksinäisyyttä; sitä että parisuhde on oikeastaan se polarisoiva napa, joka mahdollistaa yksinäisyyden olemassaolon.
Niin tai näin, The Lobster ei tyhjene yhteen tulkintaan, se hakeutuu moneksi. Tasoja elokuvassa riittää, ja jokainen sosiologiksi itsensä mieltävä voisi viettää elokuvan ääressä monta unetonta yötä.
Yorgos Lanthimos on 43-vuotiaaksi ohjaajaksi ehtinyt tehdä jo monta kriitikkoja vavisuttavaa elokuvaa. The Lobster on ensimmäinen englanninkielinen tekele. Kreikan kieli on ymmärrettävästi supistanut näyttelijäkaartia, mutta nyt Lanthimos on saanut käyttöönsä eurooppalaisen vakiokaluston lisäksi Hollywood-osaamista.
Itselläni kesti muutama minuutti totutella Colin Farrelin esittämään päähenkilöön: intuitiivisesti mielsin Joaquin Phoenixin tähän vinksahtaneeseen rooliin. Nopeasti Farreliinkin tottui, varsinkin kun näyttelijävalinta oli selvästikin täysin oikea. Oli myös mukava nähdä Adele-tyttö Léa Seydoux vakavammassa roolissa Bond-poseerauksen jälkeen. Erikoismaininta kuuluu Lanthimoksen vakiokalustoon kuuluvalle Angeliki Papoulialle: hänen roolinsa ”tunteettomana” naisena on yksinkertaisesti mahtava.
Kaiken kaikkiaan The Lobster, ainakin omalla kohdallani, pystyi siihen, mihin korkealaatuinen taide parhaillaan pystyy: se lohdutti, antoi tunteen elämän merkityksellisyydestä. Kaikki näkemäni elokuvat eivät siihen pysty, läheskään.
On ilo, että Hämeenlinnan kokoisessa kaupungissa näytetään naamiomiesten hippavideoiden lisäksi muutakin tarjontaa. On suru, että ne näkyvät tyhjille katsomoille. Bio Marilynin aulassa oli vielä ennen näytöksen alkua lupaava määrä kansalaisia. Kun ovet aukesivat, lähdin seuraamaan joukkoa positiivisesti yllättyneenä. Ovella lipuntarkastaja käänsi minut pois, ja sanoi, että tässä salissa alkaa Star Trek, elokuvasi The Lobster on salissa 2.
Minun lisäkseni näytöksessä oli yksi ihminen.
– Joel Ritala