Nicolas Winding Refn, The Neon Demon (Ranska/Tanska/USA 2016). Jännitys. Kauhu. K16. 1 h 58 min. Suomen ensi-ilta 10.6.2016. Pääosissa: Elle Fanning, Jena Malonen, Bella Heathcote, Abbey Lee, Keanu Reeves, Christina Hendrics, Desmond Harrington, Alessandro Nivola, Charles Baker, Karl Glusman
Kun Nicolas Winding Refnin edellinen elokuva Only God Forgives (2013) loppui eräässä espoolaisessa elokuvateatterissa, muistan takanani istuneen parin purskahtaneen nauruun. Poika totesi tyttöystävälleen rauhoituttuaan: ”Sellainen leffa”.
On hyvin mahdollista, että Refnin uusin tuotos The Neon Demon on kirvoittanut katsojakunnassa samankaltaisia fiiliksiä. Tällä kertaa kahdesta edellisestä elokuvasta tuttu Ryan Gosling ei ole mukana, ja tapahtumapaikka on jälleen – kulttimaineeseen nousseen Driven (2011) tapaan – Los Angeles.
The Neon Demonin lähtökohta on sinänsä kliseinen: malliksi havitteleva nuori, kaunis, vaalea ja alaikäinen tyttö saapuu Georgiasta Los Angelesiin kokeilemaan kehonsa kantokykyä – hänen toiveensa on päästä malliksi. Päähenkilö ”ei osaa laulaa, ei tanssia, eikä kirjoittaa, mutta hän on nätti”, kuten hän itseään arvioi Hollywoodin kukkuloilla paikalliselle siipalleen.
Kliseisyydestä huolimatta Refn saa kehiteltyä tematiikkaansa tuoreisiin ja häiritseviinkin suuntiin. Driven väkivaltaa tihkuva ja kovaksikeitetystä noirista tuttu miehisten valta-asetelmien selvittely on kääntynyt The Neon Demonissa refniläiseksi tulkinnaksi ”kissatappelusta”, josta ei puutu verta, nöyryytyksiä eikä alastonta tulkintaa aikalaistemme edesottamuksista.
Tuttu visuaalinen silmä The Neon Demonissa on niin ikään tallella. Refnin viipyilevässä tunnelmoinnissa ja kompositioissa kohtaavat David Lynch ja Edward Hopper, välkkyvissä kuvissa ollaan kuin muotihuumeisessa nykydiskossa Andy Warholin monistuvien neonkasvojen tutkailtavana. Mukaan mahtuu myös mustavalkoista, graafista ihmistaidetta, (jossa näkyy esimerkiksi Ingmar Bergmanin vaikutus).
Nicolas Winding Refn on luonut väkivaltaestetiikallaan emansipatorisen elementin elokuviinsa (Ahaa, okei, siis noinkin voi tehdä) Tämä perinne hänellä jatkuu, joskin tilanne on tietysti jo eri kuin ohjaajan alkuaikoina, jolloin suhde väkivaltaan oli toinen. Nyt tarvitaan jo muutakin, ja muuta ohjaajalta löytyykin.
Lajityypillisesti Neon Demon kiinnittyy osittain trillerimäiseen noir-perinteeseen, toisaalta konventioita myös ravistellaan ja perinteiset asetelmat ovat koko ajan vaarassa murtua omaperäisten tulkintojen tieltä. Only God Forgive oli psykoanalyyttisesti virittinyt häiriintyneen äitisuhteen kautta, myös Neon Demonissa mukaan mahtuu psykoanalyyttistä kuvastoa.
Neon Demon kiihtyy hitaasti. Mallinukkien alan raadollisuus ei sinänsä tuo mitään uutta tai järkyttävää tietoa, mutta vahvimmillaan Refn onkin juuri siinä, että antaa tulkintansa kasvaa ulos malli- ja kauneusmaailman kontekstista kauneusihanteisiin ja -vaatimuksiin yleensä. Elokuva sisältää koko joukon tarkkoja havaintoja, jotka alkavat elää mikrotasolla ja kasvavat elokuvan myötä henkilöhahmoa muuttaviksi elementeiksi, joiden ansiosta koko elokuva vaihtelee asentoaan. Ja lopussa sitten karkaa hallitusti kädestä.
Elokuvaa voi suositella kaikille, jotka uskaltautuvat myös perinteisemmän dramaturgian ja elokuvakerronnan ulkopuolelle. Rakenne ja juoni pitävät otteessaan, vaikkei käsikirjoitus Dan Brown -filmatisointien tapaan etenekään.
Joel Ritala