Kun elokuvaohjaaja Einari Paakkanen oli 12-vuotias, hänen isänsä koki ”valaistumisen”.
Arto Nybergin keskusteluohjelmassa (6.11) Paakkanen kertoo, miten nuori jämsäläispoika istui vessassa isän tultua Helsingistä henkisen tiedon messuilta koputellakseen oveen ja kertoakseen kaiken muuttuneen.
Paakkasen uusin dokumenttielokuva ”Isäni tähtien takaa” kertoo tästä ja paljon muusta. Lämminhenkisessä dokementissa kohtaavat ohjaajan oman skeptisyyden ja yliluonnolliseen uskomisen jännitteiset rajatilat, sekä yhteisön ja yksilön väliset jännitteet ”oudon” tai ”kumman” edessä.
Dokumentti on myös puheenvuoro yhteiskunnallisessa kontekstissa uskonnollisen kokemusmaailman uskottavuudesta tai epäuskottavuudesta, riippuen tulkitsijan omista lähtökohdista.
Ennen kaikkea dokumentti on kuitenkin isän ja pojan, isän ja äidin, vaimon ja miehen, veljen ja siskon, kaveriporukan ja yksilön, luopumisen ja uudelleenlöytymisen tarina. Paakkanen osaa rakentaa erittäin koskettavan narratiivin, joka kehittyy epäilevästä pojasta kohti vapisevaa ja hermojaraastava tunnustusta isälle: olen alkanut epäilemään maailmankuvasi, siis myös omani, todennäköisyyttä.
Dokumentti naurattaa ääneen, siinä ihmiseksi kutsumamme olento ankkuroituu yhtä tiukasti maahan ja tähtien taakse; yhtäältä paikkaillaan revenneitä farkkuja jämsäläisellä räätälillä ja toisaalta pohdiskellaan unohdettua veljeyssuhdetta Siriuksen tähdellä miljoonia valovuosia sitten.
Lämmin, kunnioittava, mutta samalla totuudenjanoinen dokumentti ei ole sittenkään kertomus mykästä yliluonnollisuudesta. Se jättää tilaa yhtä paljon kuin yrittää kysyä.
Kun valovuodet kääritään pois, jäljelle jäävät ihmiset: isä ja poika.
Joel Ritala