Vaarallinen romanssi (North by Northwest) vuodelta 1959 on ehkä merkittävin ja moniulotteisin Hitchcock-elokuva, syystäkin yksi tekijänsä arvostetuimmista töistä. Elokuva on säilyttänyt uskottavuutensa lähes kuudenkymmenen vuoden takaa ohjaajan dynaamisen ja leikkisän otteen ansiosta, mutta myös teemojensa takia. Elokuva on vain näennäisesti kevyt toimintakomedia; tämän tason alla on useita muita ulottuvuuksia ja kerroksia joiden kiinnostavuus tuntuu vain lisääntyvän ajan myötä.
North by Northwestin vaikutus myöhempiin elokuviin on ollut suuri ja se avaa nykykatsojalle myös nautittavan ikkunan kadonneeseen aikakauteen.
Käsikirjoituksen ja näyttelijöiden loistoa
Elokuvan nokkela käsikirjoitus (Ernest Lehman) takaa yllätyksiä ja kerroksia, joita kuoritaan pikkuhiljaa tarinan ympäriltä. Juoni kertoo syyttömästä miehestä Roger Thornhillistä, jonka takaa-ajo läpi Yhdysvaltojen etenee unohtumattoman tyylikkäästi rakennettujen kohtausten kautta. Thornhillin jäljillä on kansainvälinen, tarkemmin määrittelemätön vakoiluorganisaatio (jäljet mitä ilmeisimmin johtavat Neuvostoliittoon), USAn poliisi, lehdistö ja CIA.
Takaa-ajettua miestä esittää Cary Grant, jonka hienoa roolityötä voi pitää hänen uransa kulminaatiopisteenä. Jokainen hänen ilmeensä ja kehonkielensä kaikki vivahteet sulautuvat osaksi Roger Thornhillin hahmoa, vaikka samalla hänen roolinsa on olla myös Cary Grant, rento hurmuri kypsässä iässä. Eva Marie Saint esittää salaperäistä, viettelevästi käyttäytyvää naista Eve Kendallia, jonka Thornhill kohtaa junassa. Hitchcock on saanut myös Eva Marie Saintin näyttelemään tuoreesti ja jättämään aiempien elokuviensa teatterimaneerit.
Sivurooleista täytyy mainita erinomainen Martin Landau Leonardina, jonka suhde arkkiroisto Vandammiin (James Mason) on ilmeisen läheinen.
Vakava komedia kylmästä sodasta
Huolimatta siitä, että elokuva on ollut aikanaan katsojamenestys (ja se toimii edelleen loistavana viihteenä), se on kiistattasyvällinen mestariteos, joka heijastaa kylmän sodan aikakauden moraalista relativismia ja vieraantumista. Sen teemoja ovat petos, henkilöllisyyden sekaantuminen ja todellisuuden muutoksenalainen luonne. Hitchcock ei halunnut tähän elokuvaan samantapaista raskasta symbolismia kuin oli sitä edeltäneessäVertigossa. Elokuva on vakavista teemoistaan huolimatta myös komedia, ja sen symboliikka toimii vähemmän totisella logiikalla – kulminoituen ikonisessa loppukohtauksessa. Vaarallisen romanssin tyylilajin voi todeta kestäneen aikaa Vertigoa paremmin.
Elokuva tarjoaa kaiken muun rikkautensa ohella runsaita ja mielenkiintoisia näkymiä aikakautensa eri miljöisiin, arkkitehtuuriin ja tyyleihin, joita on myös onnistuneesti käytetty myös vertauskuvina. Mount Rushmoren ja sen lähellä sijaitsevan huvilan mittasuhteet ja kuvakulmat heijastavat vääristynyttä todellisuutta, joka vallitsee kylmän sodan osapuolten välillä samoin kuin amerikkalaisessa mielenmaisemassa. Ikoninen, upeasti kuvattu hyökkäys ilmasta ja pako maissipeltoon ei ole vain maisema jossa tapahtuu outoja asioita. Kyseessä on nimenomaan Keskilännen maisema, vahvimman kristillisen amerikkalaisnationalismin linnoitus, maailma joka otti ”manifest destinyn” tosissaan. Periaatetta ei sovellettu vain Pohjois-Amerikan lännenvalloitukseen vaan koko maailmaan. Se oli kylmän sodan sitkasta polttoainetta.
Hitchcock osoittaa, miten kylmä sota merkitsee vainoharhaisuutta ja vainoa, nationalismia ja häikäilemättömiä keinoja. Näitä edustaa elokuvan ehkä kylmäävin hahmo, leppoisalta näyttävä CIAn ”professori”, joka suhtautuu täysin tunteettomasti pelinsä ihmisnappuloihin. ”That’s his problem”, hän toteaa kun hänelle kerrotaan Thornhillin joutuvan tapetuksi, eikä Eve Kendallin henki merkitse hänelle sen enempää. Jopa Vandamm osoittaa enemmän inhimillisiä tunteita Eveä kohtaan – ainakin jonkin aikaa.
Rakkaustarina ja ihmisyyden puolustus
Elokuvan keskiössä on Roger Thornhillin ja Eve Kendallin epätodennäköinen rakkaustarina.
Thornhill suhtautuu elokuvan alkupuolella – monien Hitchcockin miespuolisten sankareiden tavoin – kyynisesti naissukupuoleen, entisiin vaimoihinsa, sihteeriinsä samoin kuin äitiinsä. Hänen suuttumuksensa Eve Kendallin petoksesta (jonka kaikkia syitä hän ei vielä ymmärrä) on voimakas samoin kuin hänen käyttämänsä sanat, joilla hän elokuvan keskivaiheilla tätä solvaa.
Tässä vaiheessa katsojan on vaikea ymmärtää miten näistä kahdesta voisi missään vaiheessa tulla rakastavainen pari. Kylmä sota ulottuu ihmissuhteisiinkin, se vääristää ihmisten tunteet ja kohtaamiset.
Mutta keskinäinen vetovoima on liian suuri – rakkaus pelastaa monessakin mielessä sekä Rogerin että Even.
Vaikuttavassa loppukohtauksessa rakastavaiset taistelevat hengestään Mount Rushmoren jättimäisten, kivisten presidentinkasvojen keskellä – mutta katsoja, amerikkalainen tai ei-amerikkalainen, välittää vain heidän selviämisestään, ei piittaa vähääkään Amerikasta sen enempää kuin kansallishengestäkään. Elokuvan syvin sanoma on humaani: ihmisillä ja heidän tunteillaan on suurempi arvo kuin valtioilla.
Siksi elokuvan hienoimpia ja merkityksellisimpiä kohtauksia, myös Grantin näyttelijäntyön ansiosta, on hetki jolloin Roger – metsässä Rushmore-vuoren lähellä – tajuaa tilanteen Even kannalta. Hänelle paljastuu että tämä on lähdössä Vandammin kanssa pois maasta ja joutumassa hengenvaaraan. Ylimielinen, itsevarma suojakuori putoaa pois ja Rogerin todelliset tunteet paljastuvat. Hän on rakastunut mies joka haluaa pelastaa rakastettunsa.
Mikä ihmeen North by Northwest?
Mitä sitten tarkoittaa elokuvan alkuperäisnimi North by Northwest – paras arvaus lienee, että sillä halutaan viitata sitaattiin Shakespearen Hamletista:
”I am but mad north-northwest,” sanoo Hamlet. ”When the wind is southerly, I know a hawk from a handsaw.”
Nämä hieman kryptiset sanat kertovat prinssin hulluksi tekeytymisestä ja hulluudesta sopivan tuulen puhaltaessa. Käytännössä Thornhill heittäytyy muutamankin kerran hulluksi (hulvaton huutokauppakohtaus!) samalla kun oudot tapahtumat ja valepersoona Kaplanin absurdi henkilöllisyys ovat todella ajaa hänet hulluksi. Myös elokuvan oudosti vääntyvät ulottuvuudet ja varjot viittaavat hulluuden aspektiin.
Elokuvan lailla Shakespearen näytelmä kuvasi ilmiömaailman vaihtuvia, petollisia kasvoja. Hitchcock oli pitkään haaveillut Hamletin filmatisoinnista, mutta se ei toteutunut. Thornhill on eräänlainen vara-Hamlet, olematta missään suhteessa jalo prinssi. Hän edustaa omalla tavallaan rappiota, mikä tulee selväksi filmin alkupuolella tämän mainosmiehen todetessa sihteerilleen: mainosmaailmassa ole sellaista asiaa kuin valhe. Thornhillin tulitikkuaskeissa ovat hänen ytimekkäät nimikirjaimensa: ROT.
Samanaikaisesti hän on jonkinlainen parodinen Kristushahmo (Thornhillin nimen voi nähdä viittaavaan orjantappurakruunuun) – syytön mies joka joutuu (lähes) surmatuksi toisten pahuuden takia.
Samalla elokuvan nimi viittaa Yhdysvaltojen luoteiseen ilmansuuntaan, missä Mount Rushmore kivikasvoineen sijaitsee – suuntaan johon Thornhill etenee kohti kohtaloaan ja femme fataleaan.
Anneli Jussila