Huuma (Body Heat) vuodelta 1981 on harvinaisen moniulotteinen trilleri, joka toisin kuin monet vuosikymmenensä elokuvat on kestänyt aikaa hyvin.
Elokuva on käsikirjoittajana jo tuolloin tunnetun ja taitavan Lawrence Kasdanin ensimmäinen ohjaus; läpimurtoroolit se tarjosi päätähdille William Hurtille ja Kathleen Turnerille samoin kuin sivuroolia näyttelevälle Mickey Rourkelle. Nuoret näyttelijät tekevät hienoa työtä, varsinkin Hurt.
Elokuvaa syventää sen yhteys rikoselokuvan ikoniseen genreen – film noiriin, ja erityisesti sen amerikkalaiseen lippulaivaan: Billy Wilderin elokuvaan Double Indemnity (1944, suomennettu Nainen ilman omaatuntoa). Kysymyksessä on tarina jossa kohtalokas, ”sattumalta” tavattu nainen viettelee miehen tekemään puolestaan rikoksen – murhan.
Yhteydet perinteeseen ovat ilmeiset ja avoimesti näkyvillä, mutta Kasdan rakentaa tältä pohjalta päivitetyn, omanlaisensa neo noirin, ensimmäisen tietoisen sellaisen. Henkilöhahmot on kirjoitettu huolella sivuhenkilöitä myöten samoin kuin älykäs ja hyvin hallittu tarina, joka on rakenteeltaan yksityiskohtaisesti hiottu ja tarjoaa vielä lopussakin yllätyksen. Malliesimerkki käsikirjoituksen merkityksestä elokuvalle!
Katsoja tunnistaa myös tietyn nokkelan sanailun, monille noireille tyypillisen, joka on saanut tässä elokuvassa uuden sävyn elävästi rakennetuissa miljöissä kuten meren rannalla, ravintoloissa ja lakitoimistoissa. Muutamassa kohdin sukupuoliroolitkin pääsevät liikahtamaan – ”You are not very clever, are you?” toteaa Matty ja kuittaa: ”I like that in a man.”
Seksiä ja väkivaltaa?
Huuma imaisee paitsi päähenkilön myös pahaa-aavistamattoman katsojan mukaansa. Elokuva ei mässäile seksillä ja väkivallalla. Kuitenkin se kertoo nimenomaan seksistä ja väkivallasta – hetkittäin suorasukaisestikin, kuitenkin aina tyylillä. Tarinan kulku ja kokonaisuus on olennainen, kohtauksiin ei juututa, vähemmän on enemmän.
Ollaan Yhdysvaltojen kuumassa etelässä, Floridassa, helleaallon aikaan. Ned Racine (William Hurt) on nuori juristi, komea, omahyväinenkin naissankari, joka tapaa illalla ravintolakierroksella valkeisiin pukeutuneen, solakan, salaperäisen naisen – Matty Walkerin (Kathleen Turner). Käydään hieman outo sanailu öisen meren ääressä ja sen jälkeen mies onkin koukussa.
Ned ei ole ammatissaan kovin pätevä eikä aina edes kovin välkky. Kuitenkin hän keksii mielestään hyvän juonen Matty aviomiehen Edmund Walkerin (Richard Crenna) raivaamiseksi tieltä, kuultuaan että erotessaan Matty ei saisi juuri mitään avioehdon takia. Lisäksi Matty kertoo pelkäävänsä miestään. Ned uskoo myös että aloite murhaan oli hänen omansa – aavistamatta siinä vaiheessa, että kehkeytymässä on vielä paljon pirullisempi juoni jonka uhriksi hän itse ajautuu. Hän antaa libidonsa viedä itseään, mutta tämä ei ole hänen normaaleja arkisia yhdenyönsuhteitaan – Kasdan saakin katsojan uskomaan Nedin totaaliseen hullaantumiseen. Itse asiassa uskomme siihen enemmän kuin Double Indemnityn pääparin suhteeseen – 1940-luvulla seksuaalisuutta ei voitu kuvata amerikkalaisissa elokuvissa käytännössä juuri lainkaan (mikä aiheutti käsikirjoittajille ilmeisiä ongelmia ja jätti elokuvien ratkaisuja joskus vaikeasti ymmärrettäviksi).
Eräs aikalaiskriitikko valitti Huumasta että päähenkilöiden välillä ei ole ”muuta kuin seksiä”. Moralisoiva lausunto on totta mutta ei koko totuus. Seksin ja rakkauden välillä on muitakin vyöhykkeitä: intohimon punaisen hämärän maa. Se joka on käynyt tuolla alueella lakkaa olemasta moralisti. Tähän kätkeytyy myös riskejä, jotka noirin lajityypissä usein toteutuvat.
Kathleen Turner tekee uskottavaa työtä eroottisesti itsevarmana naisena, joka hallitsee niin Nediä kuin koko elokuvaa. Estoton seksuaalisuus ei ole 1980-luvulla enää ns. syntisten naisten ominaisuus, josta elokuvassa olisi saatava rangaistus. Mattyn rikos ei ole erotiikka vaan häikäilemätön ahneus.
Lain kahden puolen
Elokuvasta voi nauttia vain jännityselokuvana, kiinnittämättä erityistä huomiota lain kirjaimeen, mutta lähemmällä tarkastelulla lähes kaikki siinä liittyy lakiin.
Ned on juristi, hänen hyvä ystävänsä Peter Lowenstein (Ted Danson) on yleinen syyttäjä, toinen keskeinen ystävä on sitkeä poliisi Oscar Grace (J. A. Preston). Mickey Rourken esittämä Teddy Lewis on istunut vankilassa tuhopoltosta ja Ned on edustanut häntä oikeudessa. Yksi elokuvan paradokseja on että juuri Teddy varoittelee Nediä ryhtymästä tuhopolttoon. Lain puolustajasta tulee rikollinen ja rikollisesta lain puolustaja. Jos Mattyllä on kaksoisolentona ”kunnollinen” Mary Ann Simpson (Kim Zimmer), on Nedin doppelgänger rikollinen, murhapolttaja Teddy.
Nedin ja Mattyn suhde ei olisi saanut alkuaan, mikäli Ned ei olisi ollut juristi ja nimenomaan hieman hutiloiva sellainen. Kaiken keskiössä on testamentti. Itse asiassa kaksi testamenttia ja yksi avioehto.
Elokuvan tärkein johtomotiivi Edmund Walkerin testamentin ympärillä liittyy hankalaan arkaaiseen lakiin, nimeltään Rule Against Perpetuities. Laki periytyy niin kaukaa kuin vuodelta 1680 mutta on yhä käytössä monissa USA:n osavaltioissa. Ymmärrettävistä syistä lakia ei ryhdytä elokuvassa selittämään, sillä se on käsittämätön monille juristeillekin.
Ongelmallinen testamentti yrittää siirtää Edmund Walkerin omaisuudesta puolet Heatherille, Edmundin sisaren tyttärelle, mutta tähän kohtaan kätkeytyy muotovirhe, jota Huumassa ei tarkenneta. (Tyypillinen virhe syntyisi esimerkiksi näin: sanamuotoon on lisätty määre siskon tyttären lapsista tai näiden lapsista, joista ei voi olla tietoa testamentin tekohetkellä; mikäli perijöiksi on määritetty henkilöitä jotka syntyisivät yli 21 vuoden päästä testamentin tekijän kuolemasta, testamentti on pätemätön.) Väärennetyssä testamentissa on siis (harkittu) muotovirhe, joka johtaa kyseisen testamentin mitätöintiin ja lesken täyteen perimisoikeuteen Mattyn suunnittelemalla tavalla. Väärennettyä testamenttia tarvitaan kuitenkin siksi, että on olemassa todellinen Edmundin tahdon mukainen vanhempi testamentti, joka jättäisi vain puolet omaisuudesta Mattylle (muistamme että avioero olisi tuonut vain pikkurahoja avioehdon takia) toisen puolen mennessä sisarelle. Uusi testamentti kumoaa kuitenkin myös aiemman (muodollisesti pätevän) testamentin ja koko omaisuus menee Mattylle.
Väärennetyn testamentin julkitulo, mukaan lukien sitä edeltävä tilanne jossa Edmundin lakimies soittaa Nedille (ja taustalla helähtää tuulikello), on tehty harvinaisella intensiteetillä. Testamenttia kuulemassa on mukana myös Edmundin kuolemaa tutkiva Lowenstein, jonka silmälasien välähdys Mattyn puheenvuoron aikana kertoo hänen olevan totuuden jäljillä. Kaikki muut sytyttävät kiperällä hetkellä savukkeen ja verhoutuvat savuverhoon, vain Lowenstein kieltäytyy ja sanoo ”hengittävänsä ilmaa”.
Laiturikohtauksessa tämä mielenkiintoisesti rakennettu sivuhenkilö, steppaava yleinen syyttäjä, paljastaa tietävänsä Nedin osuuden murhaan.
Helleaalto ja symbolit
Harvassa elokuvassa on käytetty niin taidokkaasti säätä, värejä ja erilaisia elementtejä kuin Huumassa. Heti ensimmäisessä kohtauksessa näemme tulielementin – Ned seisoo puolialastomana ikkunassa katsomassa palavaa rakennusta. Tämä on elokuvan kolmesta tulipalosta ensimmäinen. Elokuvan sisäiset viittaukset ja enteet ovatkin sen kiehtovimpia tehokeinoja. Seuraavassa kohtauksessa pyörii jo tuuletin – ihmiset hikoilevat, pyyhkivät hikeä ja heidän vaatteissaan näkyy hikitahroja. Rakastavaiset lojuvat välillä kylpyammeessa johon Ned kaataa lisää jäitä. Ned jäähdyttelee itseään avoimen jääkaapin edessä. Helteestä puhutaan monissa kohtauksissa, poliisiystävä jutustelee ilmoista pahojen tekojen lähteenä. Tuulettimet pyörivät.
Tuulikellot ja niitä soittava öinen kuuma ilmavirta on elokuvassa keskeinen symboli sekä visuaalisesti että auditiivisesti. Ensimmäistä kertaa tuulikellot helisevät päähenkilöiden suhteen alkaessa, alkusoittona intohimon hulluuteen, johdattaen syystäkin kuuluisaan kohtaukseen, jossa Ned rikkoo ikkunan päästäkseen Mattyn luo.
Tuulikellojen ääni itse asiassa muistuttaa särkyvän lasin helinää. Rikkoutuuko samalla näkymätön seinä joka on pitänyt lakimies Nedin lain puolella?
Musiikki täydentää elokuvan unenomaisesti virtaavaa, uhkaavaa tunnelmaa. Varsinkin pääteema soi hypnoottisena. Myös usva ja savu liittyvät unenomaisuuteen, Nedin eksymiseen ja salaisuuksiin.
Punainen väri toistuu: Nedin autossa ja paidassa, Mattyn hameessa tuulikelloiltana ja tiettyjen keskeisten kohtausten yleisvärinä. Se liittyy myös elokuvan ”pahan enteisiin”, joita on useita, niistä vaikuttavin ehkä punaisessa avoautossa ajava klovni, jota Ned jähmettyy katsomaan, lähes havahtumaisillaan totuuteen.
Nedin havahtuminen tulee kuitenkin jälkijättöisesti, kuten katsojankin.
Arvoituksia ja johtopäätöksiä
Elokuva kerrotaan Nedin näkökulmasta, mutta sen dynamo on Matty. Silti Matty jää suurimmaksi arvoitukseksi, eikä katsoja voi olla aivan varma onko viimeinen kohtaus totta vai vain vangitun Nedin katkeruuden huuruista nouseva unenomainen näky. Se saattaa olla sekä että.
Keskeiseksi jää myös kysymys Matty henkilöhistoriasta ja erityisesti hänen tunteistaan. Rakastiko hän sittenkin Nediä? Mitä kaikkea juonesta jää kertomatta? Alussa Matty esiintyy viileänä valkeassa mekossaan, mutta myöhemmin näemme hänet intohimon syövereissä – siltä ainakin vaikuttaa. Hän puhuu vakuuttavasti rakkaudestaan Nediä kohtaan. Matty katoaa tavalla joka jättää avoimia kysymyksiä – minne hän oikeastaan meni kohtalokkaana iltana venevajalla…?
Vankilassa Nediä tapaava etsivä Grace ei hyväksy väitettä Mattyn osuudesta rikokseen – koska tämä olisi silloin nero, arvelee Grace. Katsoja näkee asian kuten Ned eli on ilmeisesti hyväksyttävä Mattyn nerous.
Elokuvalle on hyväksi se että kaikkea ei selitetä ja kysymyksiä jää avoimeksi. Olemme nähneet liikaa mysteerielokuvia joissa selitykset väännetään rautalangasta. Elämässä ja hyvässä elokuvassa on loppuun asti selittämättömiä piirteitä.
Katsoja toteaa myös elokuvan pohjavirran: postmodernin, kyynisen näkemyksen ihmisten käytöksestä ja motiiveista. Saako paha palkkansa, kuten elokuvissa on tapana? Nediä rangaistaan, kyllä, hänet nähdään vankilassa ja tiedämme parran kasvusta että hän tulee olemaan siellä kauan. Häntä rangaistaan paitsi murhasta myös rakkauden illuusioon uskomisesta ja unissakävelystä, tiedostamattomasta heittäytymisestä mielikuviensa ja nautinnon vietäväksi.
Entä mikä on Mattyn palkka?
Ainakin suuri kasa dollareita. /Anneli Jussila
Liput (6 €) näytöspäivänä ti 15.10. käteisellä 17.30 – 18.00 Bio Rexin aulasta Kino Tavast ry:n lipunmyyntipisteestä tai Kino Tavast ry:n verkkokaupasta.
Lawrence Kasdan: HUUMA (Body Heat/Het puls), USA 1981 • William Hurt, Kathleen Turner, Richard Crenna, Mickey Rourke • KAVI 35 mm • suom. tekstit/svensk text • K16 • 114 min