Sakari Kirjavaisen ohjaama ja Esko Salervon käsikirjoittama Hiljaisuus (2011) on uusimpia kotimaisia sotaelokuviamme. Taisteluissa menehtyneet pestään, puetaan ja tuuditetaan ikuiseen uneen kuolleiden evakuointikeskukseen sijoitetussa elokuvassa. Huoltotoimien jälkeen kaatuneet lähetetään puisissa arkuissa kotipaikkakunnilleen pantavaksi maan multiin.
Elokuvan alussa evakuointikeskukseen saapuu kaksi nuorta miestä, Eino (Joonas Saartamo) ja Antti (Lauri Tilkanen). Eino on luvannut Antin isälle huolehtia Antista, ja murhetta riittääkin, kun ystävä saa päähänsä junailla kauppoja myös venäläisten kanssa.
Renkipoika Eino edustaa maan hiljaisia, mutta hänellä on ikään ja taustaan nähden harvinaisen korkea moraali. Evakuointikeskuksessa hyväluontoinen Eino kasvaa ja aikuistuu. Tie itsensä oivaltamiseen rakentuu pettymysten ja itsesyytösten kautta, ja joku osuus asiaan taitaa olla myös eräällä lotalla.
Raastava sota ei päästä Einoa helpolla, vaikka hän ottaa siitä niskalenkin. Alitajuntaan jää tapahtumia, jotka eivät rauhan tultuakaan pyyhkiydy mielestä. Näyttää kuitenkin siltä, että muistojen kanssa voi oppia elämään, kun on kumppani rinnalla.
Hiljaisuudessa on monta vaikuttavaa kohtausta, mutta yksi niistä kerronnallisesti ylitse muiden: Eino ajamassa hevosrattailla ruumiskuormaa venäläisten joukkojen läpi. Jännitteisesti ja tyylikkäästi kuvattuja ovat myös taistelukentälle jääneiden ruumiiden hakukohtaukset, joissa Eino ja Antti joutuvat itsekin hengenvaaraan.
Hiljaisuudessa ei juuri kuulla laukauksia tai räjäytetä pommeja, ne on ammuttu ja heitetty jo aiemmin niissä taisteluissa, joissa ruumiit ovat syntyneet. Hiljaisuus on elokuva, joka valitsee näyttämökseen sotaolosuhteet, vaikka aihe löytyykin muualta. Se käsittelee ystävyyden solmuja sekä velvollisuuden ja vastuun taakkaa, mutta siinä samalla piirtää kunnioittavan kuvan sodan uhreista ja suomalaisten tavasta kuljettaa vainajat rintamalta kotiin.
Kuolleiden huoltoa oli jo ennen Hiljaisuutta sivuttu muun muassa Ilkka Vanteen Lupauksessa (2005) ja lotista kertovissa dokumenttielokuvissa, mutta Hiljaisuus nostaa aiheen ensimmäistä kertaa keskiöön. Kuten elokuvassa myös tosielämässä ruumiiden kuljettajiksi ja ruumiiden huoltojoukkoihin joutuivat nuorimmat ja jopa vapaaehtoiset 17-vuotiaat. Työn ajateltiin olevan helpompaa kuin rintamalla sotiminen, mutta todellisuudessa se vaati tekijöiltään rautaisia hermoja, näkyihän sodan kauheus jo pelkästään nuorten kaatuneiden hiljaisena kasvanana virtana.
Elokuvan hahmoista kiinnostavimpia on Korpikangas (Ilkka Heiskanen), joka seurustelee kuolleiden kanssa ja osaa jopa ennustaa kuoleman. Ilman Korpikangasta henkilögalleria ja juoni olisi jäänyt yksioikoisemmaksi, vaille syvyyttä. Korpikangas nimittäin sitoo elävät ja kuolleet yhteen, hän on Tuonelan virran hellä ja ymmärtäväinen lautturi. Vainajista tulee hänen avullaan inhimillisiä, vaikka nimiä ja taustatarinoita ei kerrota. Elokuvan taikaa on se, että katsoja tulee tietoiseksi vainajien olosta, vaikka heitä kuvataan vain vähän.
Einoa näyttelevä Joonas Saartamo palkittiin suorituksestaan Jussilla – eikä aiheetta. Ilkka Heiskanen sai sivuosapalkinnon. Timo Hietalan musiikki ja Olli Huhtasen ja Pietari Koskisen äänet palkittiin myös. Elokuva oli ehdolla myös parhaaksi elokuvaksi, mutta sen päihitti samana vuonna valmistunut Aki Kaurismäen Le Havre.
Hiljaisuus kuvattiin suurimmaksi osaksi Ylämaalla, mutta sotakohtauksia myös Hattulassa panssariprikaatin alueella. Avustajien joukossa oli hämeenlinnalaisiakin. /Ulappa
Ohjaaja Sakari Kirjavainen vieraana Menetys ja muisto -elokuvaviikolla su 24.11. klo 15.35. Elokuvaviikon (18.-24.11.2019) ohjelma – elokuvat, luennot ja vierailijat – tapahtuman kotisivulta.