Nuori nainen seisoo takan edessä newyorkilaisessa vuokratalossa ja kirjoittaa keskittyneesti. Huoneeseen saapuu mies, joka katselee häntä hetken uteliaana ja toteaa: ”You are on fire.” Nainen ottaa tämän puolihuolimattomana kehuna, kiittää katsettaan nostamatta ja jatkaa mustekynänsä tanssittamista paperilla. Vaan ei kauaa, sillä mies toistaa sanomansa – tällä kertaa painokkaan huolestuneesti, koska naisen hameen helma on hulmahtamassa liekkeihin! Hän havahtuu vihdoin tilanteeseen, palonalku sammutetaan, ja seuraa arkinen kiitos huomaavaisuudesta. Mies näyttää omaa takinlievettään ja kertoo, että hänelläkin on sama tapa.
Lukija kenties jo tunnistikin hahmot Jo Marchiksi (Saoirse Ronan) ja professori Friedrich Bhaeriksi (Louis Garrel), joiden kohtaamisella Yhdysvaltain sisällissodan päätyttyä on kauaskantoinen vaikutus Pikku naisten (Little Women, USA 2019) tarinan kulkuun. Pian esitellään yksitellen muutkin Marchin sisaruskatraan tytöt: äkkiväärän impulsiivinen mutta toisaalta ”lady-like” Amy (Florence Pugh), tanssimisesta pitävä sovinnainen Meg (Emma Watson) sekä ujo ja hyväsydäminen Beth (Eliza Scanlen). Sivumennen sanoen kyseessä on ensimmäinen kerta, kun keskusnelikossa ei ole yhtään amerikkalaisia sukujuuria omaavaa näyttelijää (Ronan tosin syntyi Bronxissa, mutta irlantilaisille vanhemmille).
Louisa May Alcottin (1832–1888) kotikonnuilleen Massachusettsiin sijoittama osittain omaelämäkerrallinen, rakastettu tyttökirja ilmestyi kahtena niteenä vuosina 1868 ja 1869. Sen aikakausi- ja maanrajat ylittävällä yleisinhimillisyydellä on voimaa vedota keneen tahansa, ja ilmi käyvät tasapuolisesti sekä ihmiselämän ihanat että riipaisevat puolet. Alcott palveli sodan aikana kuusi viikkoa sotilassairaalassa Washingtonissa vuodenvaihteessa 1862–63, kunnes sairastui lavantautiin ja oli menehtyä siihen. Siltä pohjalta on oikeutettu kirjoittamaan niin synkästi tai valoisasti kuin ikinä haluaa.
Uusin filmatisointi vangitsee äärelleen ensi hetkistään lähtien, missä auttavat ohjaaja-käsikirjoittaja Greta Gerwigin raikas ote pohjamateriaaliin ja kyky muokata sen kerronnallista rakennetta rohkeasti: Esimerkiksi monet tunnetuimmista juonenkäänteistä nähdään nyt takaumina, mikä lisää niiden kohtalokkuutta entisestään. Osa on siirretty mielikuvituksellisempaan ympäristöön. Tästä loistava esimerkki on Jon ja naapurinpoika Laurien (sympaattinen Timothée Chalamet) villi tanssi, jolla he parodisoivat seurapiiritapojen jäykkyyttä. Gillian Armstrongin vuoden 1994 versiossa hupaisuus on yhtä lailla läsnä, mutta on aivan eri asia sijoittaa kyseinen kohtaus verannalle kuin sisätiloihin – se saa runsaasti lisää ilmavuutta.
Samoin Bethin käynti kiittämässä herra Laurencelta (Chris Cooper) lahjaksi saamastaan pianosta henkilökohtaisesti tuo heidän välisensä melankolisen ystävyyden – lähes isä-tytärsuhteen – esiin aivan uudella tavalla. Ylipäätään Bethin sydämellinen, kaikkiin empaattisesti suhtautuva hahmo vaikuttaa tarinan sävyihin ratkaisevasti aiempia versioita syvemmin. Voisi sanoa, että ilman Bethiä Jo ei alkaisi kirjoittaa siskosten elämän inspiroimaa romaaniaan.
Meg on haasteellinen kuvattava lähinnä siksi, että hän haluaa elämältään juuri niitä asioita, joita yhteiskunta 1860-luvulla naisilta odotti: avioliiton ja perheen. Vaikka hahmo jää pakostakin muita ohuemmaksi, niin siitä huolimatta Watson onnistuu välittämään unelmien ja todellisuuden ristiriidan – ja sen hyväksymisen.
Pughin roolisuorituksen kohdalla adjektiivit alkavat loppua kesken, sillä nuoremman Amyn arvaamattomuus edellyttää komediennenkykyjä, joita Pugh ei ole aiemmissa mustanpuhuvissa rooleissaan edes väläyttänyt. Hänen Amynsä on suurten eleiden diiva, joka kääntää täysin vakavanakin alkavan tilanteen sketsimäiseksi millisekunnissa! Kontrasti muutamassa vuodessa vakavoituneeseen Amyyn ei voisi olla suurempi, ja Pugh ilmentää hahmon henkistä kasvua suvereenisti.
Mistä pääsemmekin Amyn kiistakumppanin Jon (Alcottin alter ego) persoonaan. Ronan, erittäin vaativien kasvuroolien erikoisnainen, on roolissa päättäväinen oman tiensä kulkija mutta toisaalta pysyvyyttä kaipaava kirjailijanalku, jonka tunne-elämä on vaikeiden ristiriitojen sävyttämää. Avioliiton Jo mieltää ”taloudelliseksi ehdotukseksi” ja on täynnä siihen liittyvää romanttista puhetta, mutta silti hän kokee ”epätoivoisen yksinäisyyden” hetkiä. Elämä ei ole Jolle armollinen, mutta hän on selviytyjä.
Äiti Marmee saa vähemmän huomiota kuin aiemmin, mutta tämä on tietoinen, kullekin sisaruksista enemmän tilaa antava ratkaisu. Laura Dern ei edes tarvitse kovinkaan paljon valkokangasaikaa tytärtensä luonteiden erityispiirteitä ymmärtävän, lohduttavan hahmon rakentamiseen. Elämänviisaudet välittyvät myötäelämisen ohessa. Sukulaiset ja muut kädenmitan päässä pitävä isotäti-March sen sijaan on Meryl Streepin jäljiltä niin selvästi erottuva hahmo, että se varastaisi kaikki kohtauksensa, elleivät vastanäyttelijät olisi tasan yhtä kyvykkäitä.
Muista näyttelijöistä kehuja ansaitsevat varsinkin Cooper, Chalamet ja Garrel, mutta erityismaininta kuuluu ehdottomasti Weekly Volcano -lehden kustantajaa ja toimittajaa Mr. Dashwoodia näyttelevälle Tracy Lettsille. Keskustelut Jon kanssa käsikirjoitusten äärellä räiskyvät molemminpuolista sanavalmiutta ja ohipuhumisen taidetta, ja satiiristen äänenpainojen ansiosta sukupuolirooleja koskevien käsitysten välinen kuilu suorastaan ammottaa, mutta Gerwig ei sorru saarnaamaan.
Kuten odottaa sopii, myös aikakauden miljöö on viimeisen päälle toteutettu lavastuksen pienintäkin yksityiskohtaa, kuvauksellisten lumimaisemien, ranta- ja katunäkymien vaihtelemista ja Jacqueline Durranin kaunista ja käytännöllistä puvustusta myöten. Alexandre Desplat’n lumoavan musiikin kera niistä tulee yhtä henkilöhahmojen kanssa, ja unohtumaton kokonaiselämys on valmis.
Gerwig on kahdella elokuvallaan ehtinyt osoittaa, miten hienovaraisesti hän ymmärtää nuoreksi naiseksi varttumista kaikessa mutkikkuudessaan, ja Alcottin romaanien merkitys hänen ajattelulleen ja elämälleen käy ilmi elokuvan jokaisesta kohtauksesta. Tarina muuntuukin lopussa kunnianosoitukseksi kirjailijan omalle elämälle ja saavutuksille.
Nuorekas, feministinen, lämminhenkinen, koskettava ja rehellinen elokuva on ”liekeissä” (muutenkin kuin takkatulikohtauksessa), ja sen vertaaminen romaanin muihin filmatisointeihin paljastaa kunkin valmistumisajankohdan omien asenteiden vaikutuksen. Suurimmankaan klassikon rakastaminen hengiltä ei tee sen jälkielämille palveluksia, ja Pikku naisia on Gerwigin vision myötä onnellisessa asemassa: Se puhuttelee yhä teemojensa kautta – omasta ajastamme käsin tulkittuna. Ei sillä, että kyseiselle tarinalle tarvitsisi muutenkaan pahemmin pölyhuiskaa näyttää, mutta esimerkiksi tietyt avioitumiseen liittyvät käänteet ansaitsevat tulla problematisoiduiksi, kuten Gerwig taitavasti tekeekin. Jotkin elokuvat tuntuvat jo ensimmäisellä katsomiskerralla mestariteoksilta, ja tämä on yksi niistä. /Taneli Hiltunen
Pikku naisia (Little Women, USA 2019) on Hämeenlinnan ensi-illassa 5.2.