Che Guevara. Maailman tunnetuin t-paitakasvo ei esittelyjä kaipaa. Sissipäällikkönä ja vallankumousjohtajana hänestä tuli 1950-luvun lopun ja 1960-luvun kapinallisen vasemmistonuorison suuri idoli, jonka ikonisen aseman viimeisteli kuolema CIA:n tukeman Bolivian armeijan käsissä. Kaikkea sitä ennen hän oli kuitenkin jotain aivan muuta: lääketieteen opiskelija keskiluokkaisesta argentiinalaisperheestä.
Syksyllä 1951 Ernesto Guevara (1928–1967) ja hänen hyvä ystävänsä, lääkäriksi ja biokemistiksi opiskellut Alberto Granado (1922–2011) päättivät tehdä unelmiensa matkan Latinalaisen Amerikan halki jälkimmäisen Norton-merkkisellä moottoripyörällä. Eeppinen yli 12 000 kilometrin taival vei heidät paikkoihin, joista he olivat ainoastaan lukeneet, ja opetti heidät tuntemaan maanosansa pintaa syvemmältä. Brasilialaisen Walter Sallesin ohjaama Moottoripyöräpäiväkirja (Diarios de motocicleta, Argentiina/USA/Chile/Peru/Brasilia/Britannia/Saksa/Ranska 2004) kuvaa tätä käänteentekevää kokemusta.
Matkaan lähdetään tammikuussa 1952 tutusta ja turvallisesta Buenos Airesista, ja kaksikon tavoitteena on olla perillä reittinsä päätepisteessä Guajiran niemimaalla Venezuelassa Alberton syntymäpäivään mennessä. Taakse jää Erneston tyttöystävä María del Carmen ”Chichina” Ferreyra (Mía Maestro), mistä Alberto piikittelee ehtimästä päästyään. Vähitellen matkan hankaluudet alkavat testata ystävyyden kestävyyttä, ja välillä käydään konkreettisesti ojan pohjalla. Ernesto saa astmakohtauksia ja rahaa on niukasti, joten he saavat käyttää kaiken kekseliäisyytensä päästäkseen jatkamaan eteenpäin.
Nuoruuden intoa uhkuva seikkailu saa pysäyttäviä sävyjä, kun matkan varrella miehet kohtaavat paikallisväestöä, joka yrittää tulla toimeen päivästä toiseen kurjuuden keskellä. Esimerkiksi chileläinen kommunistipariskunta, jonka kanssa ystävykset viettävät yötä keskellä Atacaman kylmää autiomaata, kertoo heille ahdingostaan. Heillä oli kuiva, kova perintömaatilkku omistuksessaan, kunnes maakeinottelija pakotti heidät lähtemään. Vielä huonommin on käynyt joillekin heidän tovereistaan, jotka ovat kadonneet mystisesti. Kuvaavaa on, että pariskunta ei aluksi käsitä, miksi Ernesto ja Alberto oikein matkustavat jolleivät työn perässä.
Työnantajia kiinnostavat suuret voitot, ja heidän alaisillaan on valta päättää summanmutikassa, ketkä pääsevät kuorma-auton lavalla töihin minäkin päivänä. Kestämättömän tilanteen ristiriidat ovat tallentuneet Erneston päiväkirjaan:
Kaivoksen pomot, vaaleat ja pöyhkeän tehokkaat johtajat kertoivat kömpelöllä espanjallaan: ”Tämä ei ole mikään turistikaupunki. Hankin teille oppaan, joka näyttää paikat puolessa tunnissa ja sitten voitte ystävällisesti poistua, sillä meillä on kovasti töitä.”
Oli tulossa lakko. Oppaamme, kaivoksen jenkkiomistajien uskollinen hännänheiluttaja, totesi: ”Idioottimaiset gringot menettävät tuhansia pesoja joka päivä lakon takia vain siksi, että kieltäytyvät antamasta köyhälle työläiselle pari centavaa ylimääräistä. Kunhan kunnon kenraali Ibáñez on vallassa, niin tämä touhu loppuu. Työnjohtaja runoili puolestaan: ”Tämä on se kuuluisa porrastettu louhos, joka mahdollistaa kuparimalmin täydellisen haravoinnin. Teidänlaisenne ihmiset yleensä kyselevät kaikenlaisia teknisiä kysymyksiä, mutta harvemmin minulta udellaan kuinka monta ihmishenkeä se on vaatinut. En osaa vastata, mutta kiitoksia kysymästä, tohtorit.”
Kylmä tehokkuus ja voimaton välinpitämättömyys kulkevat käsi kädessä suuressa kaivoksessa, kaunasta huolimatta yksissä tuumin, selviytyäkseen elämästä ja keinotellakseen toinen toisella. Ehkä jonakin päivänä työläinen tarttuu hakkuunsa hymyssä suin ja lähtee tyytyväisenä myrkyttämään keuhkonsa. Sanovat, että sellaista se on siellä päin missä maailmaa häikäisevä punalieska lyö. Niin sanovat. Tiedä häntä.
Myöskään elokuvassa Ernesto ei vielä sido ajatuksiaan kommunismin periaatteisiin, mutta jokin hänen sisällään liikahtaa ja hänen silmänsä alkavat aueta Latinalaisen Amerikan yhteiskuntien rakenteelliselle epäoikeudenmukaisuudelle. Matkan vaikuttavuutta lisäävät entisestään San Pablon lepratautisten siirtokunnassa vietetyt viikot, joiden aikana Ernesto osoittaa kapinallisuutta muun muassa koskemalla potilaisiin ilman symbolisia suojahansikkaita, vaikka toimintaa johtavat nunnat sitä edellyttävät. Kaksikon ja hoidettavien molemminpuolinen kunnioitus johtaa aitoon yhteisöllisyyteen.
Jose Riveran vahva käsikirjoitus seuraa matkan kulkua – valittuja kuvauspaikkoja myöten – verrattain tarkasti. Se perustuu sekä Erneston päiväkirjaan, jonka hän myöhemmin muokkasi kertomusmuotoon (julkaistu suomeksi vuonna 1997 samalla nimellä kuin elokuva) ja jota elokuvassa lainataan, että Alberton muistelmateokseen Travelling With Che Guevara: The Making Of A Revolutionary. Silti monet kohtaukset saivat lopullisen muotonsa improvisoiden vasta kuvausten aikana. Ohjaaja Salles esimerkiksi löysi Chilessä kaupungilla kierrellessään bändin kylätanssiaisiin, mikä toi hetkeen runsaasti paikallisväriä ja kulttuurin sykettä. Perussa Cuzcossa eräs pikkupoika tarjoutui näyttämään kaupunkia, ja koska hänellä ei ollut mitään kuvaamista vastaan, kierroksesta tuli yhdellä otolla tallennettu kohtaus. Poika on viihdyttäjänä luonnonlahjakkuus, ja hän kertoo esimerkiksi hulvattoman vitsin inkojen ja espanjalaisten rakentamista muureista.
Ammattinäyttelijöistä Bernal on ilmiömäinen paikkaansa etsivänä Ernestona, joka on halutessaan yhtä velmu veijari kuin Albertokin mutta myös empaattinen kuuntelija ja syviin mietteisiin päiväkirjaa kirjoittaessaan uppoava. De la Serna puolestaan tekee Albertosta pragmaatikon, joka on valmis vaikka kertomaan valkoisen valheen, jos sillä voi säästää jonkun tunteita – vastakohtana Erneston suorasanaisuudelle. Molemmilla elämänjano auttaa pääsemään yli koettelemusten, ja tuleva ”Che” inhimillistetään muutamalla tarkkaan harkitulla kohtauksella.
Kussakin reitin maassa Kolumbiaa lukuun ottamatta kuvatun elokuvan aitoutta lisäävät asukkaita näyttelevät paikalliset, joiden kasvoilta huokuu elämänmakuinen todistusvoimaisuus. Ovatko asiat muuttuneet 1950-luvun alun jälkeen ratkaisevasti parempaan suuntaan varsinkaan intiaaniväestön osalta? Huikeat ja karunkauniit maisemat (mm. Machu Picchun rauniot) sekä Gustavo Santaolallan herkkä ja pohdiskeleva musiikki viimeistelevät elämyksen.
Moottoripyöräpäiväkirja on sosioekonomisesti valveutunut road movie, jossa luonteva komiikka ja ohikiitävät romanttiset kohtaamiset eivät vie huomiota pääasialta: Se kutsuu seuraamaan inspiroivaa matkaa itsensä löytämiseen ja jäljittämään vallankumouksellisen sydämen syntyhetkiä. /Taneli Hiltunen
Kritiikki on julkaistu lyhempänä versiona Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 22.2.
KAVIn aluesarja: Walter Salles, Moottoripyöräpäiväkirja (Argentiina/USA/Chile/Peru/Brasilia/Britannia/Saksa/Ranska 2004) ti 25.2. klo 18 Bio Rexissä. K12. 110 min. Päärooleissa Gael García Bernal ja Rodrigo De la Serna. KAVI 35 mm. Suom. tekstitys. Liput (6 €) käteisellä näytöspäivänä klo 17.30 alkaen Bio Rexin aulasta Kino Tavast ry:n lipunmyyntipisteestä tai verkkokaupastamme.