Anneli Jussila

(varoitus: sisältää juonipaljastuksia)

Charles Vidorin ohjaama unohtumaton Gilda vuodelta 1946 on fuusio elokuvan eri tyylilajeista. Siinä on aineksia sekä film noirista että rakkauselokuvasta. Film noiriin eivät kuulu monimutkaiset ihmissuhteet eikä ”onnellinen” loppu; toisaalta elokuvan tapa kertoa rakkaudesta on harvinaisen kryptattu. Tuloksena on ainutkertainen fuusio, tumma melodraama, love noir.

Vidor oli unkarilaissyntyinen, 1924 Amerikkaan immigroitunut ohjaaja, jonka tyylin voi nähdä paikoin ammentavan saksalaisesta ekspressionismista, sen kuvakulmista ja leikkauksista – varsinkin mustavalkoisessa Gildassa.

Rita Hayworth pudotti pommin

Gilda on kuuluisa ennen kaikkea Rita Hayworthin ansiosta. Elokuva sisältää kaksi legendaarista kohtausta, jotka sinkosivat hänet kiintotähdeksi: hetki jolloin Gilda ilmaantuu näkyviin ensimmäisen kerran, nousee alhaalta kuva-alaan ja heilauttaa hiuspilvensä pois kasvoilta (”Me? Sure I´m decent…”). Toinen ikimuistoinen on tietenkin Put the blame on Mame -tanssiesitys.

Gildan kaksi laulu-tanssiesitystä oli räätälöity juuri Hayworthin karismalle ja ne istuvat hänelle kuin käsine käteen. Hayworth oli isän puolelta espanjalaissukua ja hänessä lapsuudesta asti hiottu tanssitaito yhdistyy rentoon aistillisuuteen ja glamouriin. Ginger Rogersin tanssi vanhoissa musikaaleissa on teknisesti täydellistä, mutta Hayworthin tanssissa ja tavassa näytellä on aina myös hehkua. Fred Astaire on nimennyt hänet parhaaksi tanssipartnerikseen.

Viha-rakkaus -tarina

Elokuva Gilda on paljon muutakin kuin Hayworthin karisma. Tässä elokuvassa on outo pohjavire, vaaran tuntu, joka saa seuraamaan herpaantumatta sen absurdejakin käänteitä. Antoisinta lienee heittää syrjään logiikka ja suhtautua Gildaan kuin unennäköön.

Päähenkilöiden välillä vallitsee voimakas viha-rakkaus-suhde, polttoaineenaan torjuttu intohimo ja suhdehistoria, josta katsoja ei saa kuin viitteellistä tietoa.  Vihjeistä selviää, että nämä kaksi ovat eronneet, välit ovat solmussa, mutta Gilda rakastaa Johnnyä samoin kuin Johnny (Glenn Ford) häntä. Tunteita ei voi myöntää avoimesti, ja alkaa molemminpuolinen ”wicked game”. Gilda kiduttaa Johnnyä esittämällä iskevänsä miehiä ja Johnny maksaa myöhemmin takaisin korkojen kanssa.

Ballion Mundson (George Macready), Johnnyn työnantaja ja Gildan aviomies, itse asiassa tuntuu yllyttävän Gildaa ja Johnnyä etenemään suhteessaan – ikään kuin perverssisti haluten kasvattaa omaa mustasukkaisuuttaan ja vihaansa. Vihanpito on elokuvassa ylipäänsä korviketoiminto ja koodisana intohimoiselle rakkaudelle, sadomasokistisiin vihjeisiin asti (mm. Hayworthin naamiaisasun ruoska).

Huolimatta siitä, että erotiikka on elokuvan keskeinen teema, ”mitään” ei näytetä. Kiertoilmaisut loistavat kekseliäisyydellään. Seksiaktin kielikuvina voi olla vaikkapa yöllinen uimaretki, ja erityisesti nämä metaforat toimivat puhutussa kielessä.

On itse asiassa ihme, että elokuva pääsi läpi sensuurista sellaisena kuin se on. Ehkä se oli kaikkineen liian ovela, hämäävästi rakennettu.

Kyse ei ole vain heteroseksuaalisuudesta; elokuvassa on selviä viitteitä myös homouteen, seikka jonka Glenn Ford myönsi jälkikäteen. Kyseessähän on kolmiodraama joka suhteessa. Huomataan myös Gildan pukeutuminen miehisiin vaatteisiin lähtiessään naamiaisiin.

Buenos Aires 1946: pelikasino, natsit ja volfram

Elokuvan tapahtumispaikkana on Buenos Aires Argentiinassa. Sensuuri ei hyväksynyt alkuperäistä ideaa näiden moraalisesti epäilyttävien tapahtumien sijoittamisesta Yhdysvaltoihin. Noir-juoneen, joka kulkee rinnakkaisena rakkaustarinan kanssa, upotettiin saksalaisia (natseja) ja volfram-alkuaineen kauppoihin liittyvä yhtiö. Eteläinen Amerikka sopi tapahtumamaaksi hyvin siksikin että monet natsit pakenivat kyseiseen ilmansuuntaan sodan jälkeen.

Elokuvan alku antaa heti esimakua siitä mitä tuleman pitää: Johnny on rähmällään lattialla pelatessaan amerikkalaisten laivastopoikien kanssa. Kuullaan hänen kertojanäänensä, joka puhuu menneessä aikamuodossa. Hetken päästä hienosti pukeutunut herrasmies Ballin Mundson pelastaa hänen henkensä ja kutsuu vihjailevin sanankääntein käymään kasinoonsa.

Siitä eteenpäin tapahtumien varsinainen pesäpaikka on enimmäkseen pelikasino. Pelissä huijaava Johnny kohoaa pian Ballinin oikeaksi kädeksi, joka saa pitää kurissa samanlaisia pikkuhuijareita kuin hän itse aiemmin oli. Johnny asuu kasinon yläkerrassa ja on alkuun tyytyväinen; erityisesti hän on yhtä mieltä Ballinin kanssa siitä että naisia ei kaivata lähettyville.

Aikakäsitys

Kun Ballin pelastaa Johnnyn hengen, tämä sanoo ”kuolleensa” ja syntyvänsä uudelleen ilman menneisyyttä. Hänelle ei ole aikaa tuon tapaamishetken takana, on vain ajatus tulevaisuudesta. Silti kyse ei ole nykyisyydestä, sillä Johnnyn kertojanääni puhuu jatkuvasti imperfektissä. Mikä on tämä hyytynyt hetki nykyisen ja menneen välillä? Jonnekin sinne on Johnny jähmettynyt tunteittensa vangiksi.

Menneisyyden kieltäminen ei auta: Ballin esittelee hänelle yllättäen – yksi elokuvan lukuisista yllätyksistä – tuoreen vaimonsa, lumoavan Gildan – Johnnyn entisen rakastetun. Historian kieltäjille ei löydy sovitusta. Myös Gilda haluaa unohtaa menneen, mutta hänkään ei kykene siihen, edes Ballinin avulla.

Johnnyn kertojanääni vaikenee lopussa. Miksi? Ilmeisin selitys on, että vasta nyt tullaan menneen varjon alta nykyisyyteen, hetkeen josta käsin Johnny on muistellut hulluuden aikaansa. Puhdas sivu saa kääntyä. Ja nykyisyydessä odottaa sovitus ja ehkäpä myös rakkaus.

Elokuva liittyy myös laajemmin aikakauteensa. Taustalla on toisen maailmansodan päättyminen, Saksan häviö, mutta myös sodan katalysoimat amerikkalaisen miehen pakkomielteet – joihin kuuluu mustasukkaisuus kotiin jääneistä naisista ja taisteluista palaavien sotilaiden karkea käytös.

Kohtalokas nainen?

Elokuvan lähiluvulla Gilda ei ole kohtalokas nainen, vaan pikemmin uhri. Gilda on jo varhain valmis paljastamaan todelliset tunteensa, lopettamaan likaisen pelin. Johnny on enemmän hukassa, häntä sekoittaa suhteensa Ballin Mundsoniin, jolle hän on absurdin lojaali – vielä tämän ”kuoleman” jälkeenkin. Gilda ei aiheuta elokuvan draamaa sen enempää kuin hänen kaksi miestään; he kolme tekevät sen yhdessä. Miesten välinen suhde vaikuttaa loppuratkaisuun saakka. Gilda joutuu syytetyksi heidän intohimoistaan.

Myös kuuluisa Put The Blame On Mame -laulu kertoo naisten syyllistämisestä. Mame -hahmo on satiirinen, överiksi vedetty metafora kaikista naisista ja miesten asenteista (ehkä myös sensuurista!) – Mame, joka aiheuttaa lumimyrskyt ja maanjäristykset vain tanssimalla ja suutelemalla. Laulu itse asiassa ironisoi miehiä, kuten myös aikanaan uskallettu ”more, more” -kohtaus laulun jälkeen.

Sensuurin pitkät jäljet

Haysin ohjeisto, Production Code eli elokuvien tuotantosäännöstö, vaikutti USAssa aikavälillä n. 1934-1968. Production Code tarkoitti tuottajien ja tekijöiden itsesensuuria, joka paitsi rajoitti ilmaisua myös vauhditti elokuvantekijöiden luovuutta.

Edward Dmytrik on sanonut, että sensuuri sai elokuvantekijät ajattelemaan, suunnittelemaan ja hiomaan asioiden esittämistapaa. Syntyi hienojakoisempaa jälkeä kuin jos kaiken olisi voinut esittää suoraan. Ilman sensuuria ei olisi esimerkiksi Gildan vihjailevia tansseja eikä käsinestripteasea.

Mainittakoon, että Espanjassa (Hayworth on aina ollut maassa hyvin suosittu) Francon aikainen elokuvasensuuri oli vielä tiukempi kuin USA:ssa. Espanjassa luultiin pitkään että Hayworth riisuutui kokonaan Put the Blame on Mame -esityksen lopuksi, sensuuri olisi vain leikannut kohtauksen. Väärennettyjä kuvia jatkosta myytiin hyvällä menestyksellä.

Kun sensuurista luovuttiin USAssa vuonna 1965, seurauksena oli paljaan pinnan, seksismin ja väkivallan tulva elokuviin. Ylilyönnit olivat pahimmillaan 1960- ja 1970-luvulla.  (Siinä ohessa myös eläinrääkkäys oli äkkiä sallittu ja se saatiin uudelleen kielletyksi vasta kymmeniä vuosia myöhemmin.)

Pelin loppu

Gildassa on kaksi tärkeää sivuhenkilöä, jotka myös vievät juonta eteenpäin. Pesuhuonefilosofi Uncle Pio (Steven Geray) ja salapoliisi Obregon (Joseph Calleia) ovat elokuvan ainoat järkevästi käyttäytyvät hahmot. Kasinon laitonta toimintaa ja volframiyhtiötä tutkiva Obregon avaa realistisilla kommenteillaan mustasukkaisuuden riivaaman Johnnyn silmät ja Pio-setä paitsi näkee naamioiden läpi myös pelastaa Johnnyn ja Gildan hengen. Mielenkiintoista kyllä lain edustaja puhuu loppukohtauksessa ”oikeutetusta murhasta” (justified homicide).

Lopuksi kaikki pelit on pelattu – ne päättyvät niin konkreettisessa, psykologisessa kuin metaforisessakin mielessä. Kasino suljetaan, Gilda ja Johnny lähtevät ”kotiin” (Valtoihin). Johnny havahtuu hulluudestaan ja pyytää nöyrästi anteeksi: ”Let me come home with you. Would you please take me, Gilda. I did everything wrong.”

Elokuva sekoittui todellisuuteen. Rita Hayworthin ja Glenn Fordin välille syntyi Gildan kuvausten aikana intohimoinen suhde, joka kesti on/off -tiloissa 40 vuotta, ilman että he olivat koskaan keskenään avioliitossa.

KAVIn aluesarja: Charles Vidor, Gilda (USA 1946) ti 10.3. klo 18 Bio Rexissä. K12. 110 min. Päärooleissa Rita Hayworth, Glenn Ford. KAVI 35 mm. Suom. tekstitys. Liput (6 €) käteisellä näytöspäivänä klo 17.30 alkaen Bio Rexin aulasta Kino Tavast ry:n lipunmyyntipisteestä tai verkkokaupastamme.