Timo Miettinen
Robert Eggersin käsikirjoittama ja ohjaama esikoiselokuva The Witch (2015), tai VVitch, niin kuin se retrohenkisesti kirjoitetaan, on syystä tai toisesta jäänyt Suomessa vaille ansaitsemaansa huomiota. Ensi-iltansakin se sai meillä DVD-julkaisuna. Ehkä se johtuu genre-kategorioinnista, se kun on kauhuelokuva ja sellaisia tunnutaan usein väheksyttävän, tai ehkä vain siitä, että tekijä oli tuntematon suuruus. Eggersin seuraava elokuva, The Lighthouse (2019), saikin sitten jo enemmän mediatilaa ja pääsi meillä Suomessakin teatterilevitykseen.
Mutta asiaan: The Witch on intovertti tarina noidista, tai jos oikein tarkkoja ollaan, niin teinityttö Thomasinista, josta tulee noita – niin hän ainakin itse alkaa uskoa. Tapahtumat sijoittuvat 1600-luvulle puritaanien asuttamaan Uuteen Englantiin. Uskonnollinen elämäntapa on itsestäänselvyys ja raamatullinen maailmankuva elämän perusta. Kaikki hyvä tulee Jumalalta ja paha on perisynnin seurausta. Tässä kontekstissa noituus tarkoittaa selän kääntämistä Jumalalle ja antaumuksellista heittäytymistä itsensä Saatanan makaaberiin palvelukseen. Siis jotain sellaista jota pelätään enemmän kuin ruttoa, ja syystäkin! Tähän pelkoon The Witchin kerronta ainakin omasta mielestäni nojautuu, ja pelon kaltaisten mielentilojen kuvaajana Eggers on osoittanut olevansa kotikentällään.
Kauhuelokuva tai ei, The Witch saa kiinni jotain perimmäistä siitä, mihin 1600-luvun noitavainoja käsittelevässä tietokirjallisuudessa kerta toisensa jälkeen törmää: hysteeriseen pelkoon. Ihmiset pelkäsivät kuollakseen oman perheensä joutumista noidan kynsiin; sylivauvoja esimerkiksi kerrottiin vietävän kehdoistaan tapettaviksi ja keitettäviksi rasvaksi, jonka avulla noidat lensivät ylimaallisiin orgioihinsa. Ei ihme, että roviot syttyivät. Mutta entä sitten, kun omassa perheessä aletaan pelätä jonkun lapsista olevan noita? Ja kun syytetty alkaa lopulta itsekin epäillä samaa?
Eggers ei selittele eikä tee moraalisia kannanottoja. Hän kertoo päiväkirjoihin, kansantarinoihin ja noitaoikeudenkäyntien pöytäkirjoihin pohjautuvan tarinansa henkilöhahmojen näkökulmista ja on kiinnostunut enemmän ihmisten sisäisistä maailmoista kuin yhteiskuntateoriasta. Hänen käsittelyssään tuttu ja arkipäiväinen alkaa noitaepäilyjen myötä näyttää vieraalta ja pelottavalta: lasten lorut manauksilta, maatilan pidon vastoinkäymiset pahuuden töiltä ja musta vuohi Saatanalta eläimen hahmossa. Lopputulemana on hysteria, tragedia ja psykoosi. Vai onko? Katsojan tehtäväksi jää pohtia ihan itse, onko kaikki mikä näyttää tapahtuvan todellista. Oikeastaan Eggers siis onnistuu siinä missä valitettavan moni epookkielokuvan tekijä epäonnistuu. Hän kykenee asettamaan katsojan aikalaisasemaan. Ensin syyttäjän ja syytetyn roolissa, ja lopulta valamiehen, kun elokuvan jälkeen joutuu aprikoimaan mitä lopulta tapahtui ja mitä siitä pitäisi ajatella.
Seuraavaksi on luvassa lisää hysteriaa. Vuorossa on Arthur Millerin näytelmään perustuva Nicholas Hytnerin vuonna 1996 ohjaama Noitavaino (The Crucible).