Timo Miettinen
Noituus on kiehtova aihe. Se kuuluu todellisuuden harmaalle alueelle, salaperäiselle vyöhykkeelle, jonka olemassaoloa ei parane myöntää mutta jonne tekisi kumminkin mieli hiukan kurkistaa. YLE Areenaan vastikään ilmestynyt minisarjaksi lavennettu versio Ahvenanmaan 1600-luvun noitavainoista kertovasta elokuvasta Tulen morsian (2016, ohjaus Saara Cantell, käsikirjoitus Cantell ja Leena Virtanen) avaa 2000-luvun kotimaisen elokuvan näkökulman tuolle vyöhykkeelle. Samalla se saa kunnian lukea syntysanat Kino Tavastin Noitasapatti -sarjalle, jossa allekirjoittanut ruotii sitä, miten noitia, noituutta ja noitavainoja on erilaisten elokuvien kautta käsitelty.
Historiantutkimuksessa Ahvenanmaan noitavainot tunnetaan hyvin, vaikka niitä ei erityisen äänekkäästi olekaan popularisoitu. Noitaoikeudenkäynnit on aikoinaan dokumentoitu tarkkaan, oikeudenkäyntien pöytäkirjat ovat yhä tallella ja ne on koluttu läpi väitöskirjatasolla asti. Näihin pöytäkirjoihin myös Tulen morsiamen tapahtumat perustuvat, mutta elokuva on silti, tietenkin, tekijätiiminsä näköinen.
Noituus on Tulen morsiamessa viatonta puuhastelua: lemmenloitsuja, yrttien keräämistä, luonnonlääkintää – sanalla sanoen kansanperinettä. Noitavainot sen sijaan ovat puritaanisen kihlakunnantuomarin, irstaan kirkkoherran ja omaa etuaan tavoittelevan rahvaan vallankäyttöä. Kidutukset, tunnustuksiin pakottamiset ja ilmiannot kuuluvat totta kai kuvastoon, mutta kun pinta karsitaan pois, alta paljastuu jotain varsin tavanomaista: miehenkipeän teinitytön, nuoriin tyttöihin taipuvaisen aviomiehen sekä hänen vaimonsa välinen kolmiodraama, joka saa päätöksensä noitaoikeudenkäynnissä.
Näkökulma on eittämättä ihmissuhdetragediaksi sovitettua nykypäivän tulkintaa menneestä. Siinä noitavainot pelkistyvät miehisen hallitsijaluokan ja sorrettujen alamaisten, käytännössä köyhien naisten, valtasuhteiden vertauskuvaksi. Siitäkin huolimatta, että Tulen morsianta on monissa arvosteluissa kiitetty ”väkevästä naisnäkökulmasta”, itselleni jäi päälimmäiseksi se tunne, että taustatyössä käytetty lähdeaineisto on istutettu akateemiseen teoriaan noitavainojen luonteesta ja tehty siitä elokuva. Kun kyse on fiktiosta, aiheesta olisi luullut saavan irti jotain muutakin.
Miten olisi toiminut vaikka mentaalihistoriallinen matka ihmismielen syviin syövereihin, missä Taivas, Helvetti ja Paholaisen pitoihin lehmillä lentävät noidat ovat elävää todellisuutta? Hyvänä esimerkkinä Robert Eggersin The Witch – A New England Folktale (2015), jonka mystiset mielenmaisemat liikkuvat jossain todellisuuden surrealistisilla rajamailla, vaikka Tulen morsiamen lailla sekin pohjautuu 1600-luvun noitaoikeudenkäyntien autenttisiin pöytäkirjoihin. Mutta siitä lisää jatkossa.