Timo Miettinen
Vuonna 1952 jokseenkin ahdistuneen oloinen mies ilmestyi Salemin kaupunkiin Massachusettsin osavaltiossa Amerikan Yhdysvalloissa. Hän oli saapunut tutkimaan kaupungissa 1600-luvulla käytyjä noitaoikeudenkäyntejä, ja omien sanojensa mukaan silloin kaikki loksahti kohdalleen. Mies oli näytelmäkirjailija Arthur Miller. Hänellä oli polttava tarve kirjoittaa aiheesta, josta ei voinut kirjoittaa: maassa parhaillaan riehuvista kommunistien vainoista. Tuloksena oli klassikkonäytelmä Tulikoe (The Crucible).
Elokuvaksi Tulikoe sovitettiin heti tuoreeltaan Ranskassa, mutta amerikkalaista versiota saatiin odottaa 1990-luvulle asti. Erityisen kiinnostavan amerikkalaisversiosta tekee se, että käsikirjoituksesta vastasi maestro Miller itse. Tuotannon ohjasi Nicholas Hytner. Hänen ohjauksessaan elokuva sai melodramaattisen kuorrutuksen ja Millerin tinkimätön tulkinta itsesuggestion ja joukkohysterian hurjasta voimasta jä kuplimaan sen alle, mutta siellä se kuitenkin on. Suomessa elokuva sai nimekseen Noitavaino.
Tarina alkaa, kun joukko nuoria tyttöjä käy metsässä tekemässä lemmentaikoja. Salainen harrastus paljastuu ja kaksi tytöistä sairastuu mystisesti. Herää epäilys, onko viattoman leikin lisäksi harjoitettu oikeita noitamenoja! Paikalle kutsutaan spesialisti, mutta ennen kuin asia saadaan perinjuurin selvitettyä, fanaatikot ja oppurtunistit ovat omat ratkaisunsa tehneet.
Noitavainolla ei ole juurikaan tekemistä noitien ja noituuden kanssa, mutta sitäkin perusteellisemmin siinä setvitään noitavainojen psykologiaa. Miller kirjoitti alkuperäistarinansa allegoriaksi oman aikansa poliittisista vainoista, mutta yhtä hyvin se pätee mihin tahansa aikaan ja paikkaan. Kun olosuhteet ovat otolliset, radikaalit voimat pääsevät irti eivätkä lakkaa riehumasta ennen kuin ovat kuluttaneet itsensä loppuun.
Pohjimmiltaan Noitavaino on puistattava kuvaus pelon ja sosiaalisten paineiden räjähtämisestä pidäkkeettömäksi joukkohysteriaksi, jonka voimasta järjen äänet hiljenevät, harhakuvista tulee todellisuutta ja niin syyttäjät kuin syytetytkin omaksuvat yhteiset pelisäännöt ja alkavat toimia niiden mukaan. Kun syytteiden tunnustaminen, julkinen katumus ja ilmiannot ovat ainoa keino selviytyä, ei totuudella ole enää mitään merkitystä. Paatuneimmat käyttävät tilannetta tietenkin hyväkseen, sillä kuinka moni on valmis riskeeraamaan oman tai läheistensä elämän olemalla puhumatta niin kuin hänen odotetaankin puhuvan tai jättämällä antamatta väärää todistusta jostakusta kohtalotoverista, kun kaikki muutkin tekevät samoin? Yhteisö asettuu yksilöä vastaan, ja niinhän siinä kävi 1600-luvun noitavainoissakin.
Niin, ja sitten vielä yksi detalji. Noitavainossa syytettynä nähdään myös miehiä, ja tiettävästi noitaoikeudenkäynneissä syytettyjen joukossa oli todellisuudessa paljon miehiäkin. Yleensähän miehet loistavat noitavainoelokuvissa lähinnä syyttäjinä, tuomareina ja sadistisina noidanmetsästäjinä, mutta siitä lisää tuonnempana.