Timo Miettinen
Tällä kertaa taikalyhdyn valokeilassa ovat noitaoikeudenkäyntien tuomarit. Ensinnä Otakar Vávran vuonna 1969 ohjaaman Witchhammerin (Kladivo na čarodějnice, Tšekkoslovakia) keskushahmo Jindřich Boblig, ja hänen aisaparinaan Michael Reevesin ohjauksessa vuotta aiemmin valmistuneen Noidantappajien (Witchfinder General, Britannia/USA) antisankari Matthew Hopkins. Molemmat ovat paitsi elokuvan henkilöhahmoja, myös todellisia historiallisia henkilöitä, jotka niittivät kyseenalaista mainetta 1600-luvun noitavainojen aikaan.
Bobligista tiedetään, ettei hän kuulunut pappissäätyyn, ja lakiopinnotkin jäivät kesken. Hän onnistui kuitenkin keplottelemaan itsensä lakimiehen toimeen ja alkoi käydä omaa oikeuttaan. Noidiksi epäiltyjä hän kohteli kovalla kädellä. Elokuvassa noitavainoa vastustamaan noussut ja siitä hyvästä kuolemaan tuomittu pastori Kryštof Lautner on niin ikään historiallinen henkilö, ja hän pääsi myös todellisuudessa hengestään uhmattuaan Bobligin oikeutta.
Painajainen alkaa, kun Boblig ryhtyy kaupunginneuvoston toimeksiannosta selvittämään öylättivarkauden herättämiä noituusepäilyjä. Hänen brutaaleja menetelmiään ei seurata hyvällä, mutta kun tunnustuksia alkaa tulla, kukaan ei näe syytä puuttua asiaan ja hän saa mellastaa vapaasti oman ansaintalogiikkansa mukaan: kun ilmiantoja riittää, riittää myös oikeusjuttuja, ja kun niitä riittää, riittää myös rahaa ja rahan kylkiäisenä arvovaltaa. Niinpä peukaloruuvit kiristyvät, venytyspenkit natisevät ja syytettyjen joukot kasvavat – aina kaupungin silmäätekeviin asti – ja lopulta Bobligilla on koko kaupunki käsissään. Witchhammerin lohduton maailmankuva ei kaunistele mitään, ja sikäli kun Vávra haluaa jotakuta sormellaan osoittaa, se on hiljainen enemmistö joka pysyy vaiti, vaikka näkee mitä ympärillä tapahtuu. Synkistä tunnelmistaan huolimatta Vávran elokuvassa virtaa humaani pohjavire.
Noidantappajat sen sijaan on kauhuelokuvan aineksilla höystetty camp-henkinen toimintaseikkailu. Bobligin lailla Hopkins on itseoppinut yksityisyrittäjä, joka jäljittää noitia tilaustyönä. Hänen nimensä ohella elokuvassa ei taida paljon muuta historiallista sitten ollakaan, ellei muutamia kuulustelumenetelmiä oteta lukuun. Itsensä Vincent Pricen näyttelemä Hopkins toimittaa tarinassa lähinnä iljettävän konnan virkaa ja saa ansaitun palkkansa päästessään loppukahinoissa päiviltä. Todellisuudessa Hopkins kuoli kotonaan sairasvuoteella.
Huomionarvoista molemmissa elokuvissa on se, että lajityyppierostaan huolimatta noidanmetsästäjät eivät ole sen enempää kirkon kuin hallintovallankaan edustajia, ja heidän uhrinsa valikoituvat itsekkäistä ja oppurtunistisista syistä. Kummastakaan ei ole tehty ideologista tai uskonnollista fanaatikkoa, vaan heidät esitetään omia etujaan ajavina rikollisina pyrkyreinä, ja mitä enemmän aiheeseen perehtyy, alkaa tuntua siltä että historiallisia noitavainoja johdettiin usein juuri siltä pohjalta. Kun toimintaa valvovaa keskushallintoa ei käytännössä ollut, paikallisilla ”tuomareilla” oli vapaat kädet.
Noitasapatti-sarjan päätteeksi palataan juurille. Viimeisessä osassa ihmetellään Benjamin Christensenin elokuvaa Noita (Häxan, Ruotsi/Tanska 1922) mykkäelokuvan kulta-ajoilta.