Jouko Astor
Markkinoinnin opettajani jaksoi puhua ja aina vaan puhua miten ydintuote ei merkitse mitään, vaan kauppa syntyy lisäetujen voimalla. Protestoin tätä vastaan, mutta sittemmin on ollut pakko antaa periksi. Näin se vain on. Väitteen hyväksyminen on helpompaa, kun sitä ajattelee laajemmin kuin vain tuotteiden myymisenä. Tutkimuksen tarjoama tieto, autenttisen paikan kokemus, vertaiskertomus, taiteilijahistoriat… kaikki, minkä vain haluaa ottaa vastaan, on lisäetua (mm.) elokuva kokemisessa. Parhaimmillaan se on nautinnon pitkittämistä.
Elokuvakirja tietää ja kertoo elokuvista ja niiden tekijöistä, joskus yleisöistäkin sellaista, mitä pelkkä elokuvan kokeminen ei koskaan anna. Toisaalta elokuvakirjat eivät paljokaan tarjoa, jos et ole kirjojen käsittelemiä elokuvia – tai elokuvia ylipäätään – nähnyt.
Carol Reedin ohjaus Kolmas mies Graham Greenen saman nimisen kertomuksesta on aina ollut suuri ihastukseni, joka vain kestää ja kestää aikaa ja katsomisia. Film noir -klassikko voitti Cannesissa Grand Prizen (saajana ohjaaja Reed), parhaan brittielokuvan Baftan ja parhaan mustavalkokuvauksen Oscarin, ja sen tunnusmusiikki nousi Englannissa ja Yhdysvalloissa listaykköseksi.
Vuonna 2009 Hesarin matkailuartikkeli Wienistä kertoi The Third Man’s Vienna -opaskierroksesta. Se oli viimeinen ja ratkaiseva naula päätökseen vierailla kaupungissa.
Tohtori Brigitte Timmermannin vetämä kolmetuntinen kierros ei ollut pelkkä vierailu elokuva kuvauspaikoille, vaan myös hämmästyttävän kiinnostava sukellus toisen maailmansodan päättymisen jälkeisiin oloihin ja tuntoihin jaetussa Keski-Euroopassa. Siihen miten ihmiset tulivat toimeen ja miten Wien oli kansainvälisen politiikan ja rikollisuuden näyttämö. Elokuvaan kasvoi väkevä tuntu dokumentaarisuudesta. Vaikka kertomus itsessään oli fiktio ja vaikka todellisen elämän harrylimeja varmasti oli ollut olemassa, elokuva voi pitää ainakin dokumenttina Wienin maisemista, kaupungin tarjoamista katudetaljeista, jotka edelleen olivat olemassa.
Ja kaiken yleissivistystä rikastaneen tiedon jälkeen laskeutuminen alas viemäriin ja seisominen juuri niillä jalansijoilla juuri siinä ovisyvennyksessä, jossa hetkellinen valovälähdys paljasti Harry Limen kasvot, saivat endorfiinin hivelemään keskushermostoni.
Kierroksen päätteeksi oli kovin helppo ostaa tohtori Timmermannin kirja. Sen tutkiminen on edelleen nautinto ja mielikuvat elokuvasta ovat edelleen lämpimät.
