Irene Wai Lwin Moe
Elokuva avasi ikkunan rinnakkaistodellisuuteen 1980-luvulla opiskellessani Jyväskylässä taidehistoriaa ja kulttuuriantropologiaa. Toki valokankaan tuottama ilo ja ihastuksen väristykset olivat tuttuja jo lapsuudessa, mutta taidehistorian kautta avautuva kuva- ja myyttianalyysi tarjosi uuden näkökulman. Opiskelukaupungissa oli monipuolinen matineatarjonta, eri ohjaajiin keskittyvät teossarjat ja kirsikkana kakussa samanhenkisten ystävien piiri. Ahmimme elokuvia laidasta laitaan ja Jyväskylä oli kattanut täydellisen buffetin. Viikonlopun päivänäytöksen jälkeen suunnistimme istumaan iltaa ja puhumaan juuri nähdystä. Tarkovski, Ozu, Mizoguchi. Intian suuri mestari Satyajit Ray. Eurooppalaiset Bunuel, Fellini, Bertolucci, Taviani-veljekset. Aika kulki silloin eri tahtiin.
Itä, Aasia muodostui elämäni ilmansuunnaksi jo varhain. Erikoistuin buddhalaiseen taiteeseen ja se on edelleen, 40 vuoden jälkeen, tutkimukseni kohde. Aasian kulttuureihin keskittymisen myötä myös katse kääntyi maantieteellisesti jättimäisen alueen elokuvatuotantoon. Akira Kurosawan samuraiklassikot ja Hayao Miyazakin taianomainen anime ovat Japanista innostuneille varmasti tuttuja. Entäpä mykistävä Chen Kaige, räjähtävä Tsui Hark tai Bollywoodin ilotulitus? Kuka muistaa yhtään thaimaalaista elokuvaa nimeltä? Valitettavan harvoin teatterilevitykseen Suomessa päätyvä aasialainen elokuva on osa elokuvataiteen herkkupöytää, jonka ääreen valitettavan harvat pääsevät istahtamaan. Minulla on ollut onni ja etuoikeus asua, matkustaa ja tehdä kenttätöitä monissa Aasian maassa 1980-luvun puolivälistä alkaen. Tapanani on aina ollut käydä elokuvissa jokaisessa kaupungissa, jossa viivyin – riippumatta siitä onko illan filmissä tekstitystä millään osaamallani kielellä. Visuaalinen kieli on kansainvälistä – muistakaamme tässä Sergei Eisensteinia!
Mutta se suurin rakkaus? Bollywood, aina vain Bollywood. Kaikki Intiassa tuotettavat elokuvat eivät ole ”Bollywoodia”, mutta Mumbaissa parin sadan elokuvan vuositahtiin valmistuva hindinkielinen räiskyvä, mielettömiä tanssikohtauksia ja playback-hittejä pursuva draama on intialaisen elokuvan tunnetuin tuote. Moni länsimainen katsoja näkee niissä vain kimaltavan pinnan, mutta erityisesti 2000-luvulla viihteen väreihin on kiedottu myös vakavampia teemoja. Filmitaivaan tähdet ovat palvottuja henkilöitä, joiden elämää ja edesottamuksia miljoonat ihmiset seuraavat. Superjulkkiksia myös kuunnellaan: esimerkiksi tunnetuimpiin tekijöihin kuuluva Aamir Khan ottaa elokuvissaan kantaa intialaisen yhteiskunnan kipukohtiin, kuten naisten asemaan tai vammaisuuteen. Myös naisohjaajia, kuten loistava ja monipuolinen Farah Khan, on noussut maineeseen. Myyttejä ja supranormaaleja olentoja vilisevät historialliset draamat voivat vaatia hieman taustojen tuntemusta, mutta suurin osa elokuvista on kuitenkin kassamenestykseen tähtääviä, romantiikkaa ja toimintaa tarjoavia tuotteita. Teatteriliput ovat edelleen edullisia ja uutuuselokuvien hitit sähköistävät tunnelmaa iltaisin basaarikatujen tungoksessa.
Ennen koronaa Finnkino Kinopalatsi Helsingissä piti ohjelmistossaan kuukauden Bollywood-elokuvaa. Myös Finnairin Aasian-lennoilla on valittavana ollut muutama intialainen vaihtoehto japanilaisten, kiinalaisten ja korealaisten uutuuksien rinnalla. Toivoisin, että Bollywood löytäisi tiensä teattereihin myös Hämeenlinnassa. Mikään ei tuuleta luutuneita käsityksiä Intiasta niin tehokkaasti kuin Hrithik Roshanin tanssisoolo!
On mahdotonta asettaa elokuvia paremmuusjärjestykseen – paitsi ykkösen osalta. Niinpä laadin tähän listan, joita suosittelen lämpimästi. Ne kestävät aikaa ja kuten taide aina, tekevät meistä parempia ihmisiä.
Intialaiseen elokuvaan ensi kertaa tutustuvalle:
Farah Khan, Om Shanti Om (2007) Merkillinen rakkaustarina elokuvamaailmasta.
Aamir Khan, Taare Zameen Par (2007) Oppimisvaikeuksista kärsivän pojan tarina.
Kiran Rao, Dhobi Ghat (Mumbai Diaries, 2011)
Nämä kiinalaiset vievät mennessään:
Tsui Hark, Peking Opera Blues (1986). Säkenöivää toimintaa Kiinan lähihistoriasta.
Ching Siu-tung, A Chinese Ghost Story (Aavesoturi, 1987). Maaginen!
Chen Kaige, Farewell My Concubine (Jäähyväiset jalkavaimolle, 1993)
Japanilaiset klassikot:
Kenji Mizoguchi, O’haru – naisen tie (1952). Klassikko.
Akira Kurosawa, Yojimbo – onnensoturi (1961)
Akira Kurosawa, Ran (1985)
Hayao Miyazaki, Henkien kätkemä (2001)
Sotahistoria kohtaa ihmisyyden:
Sergei Eisenstein, Panssarilaiva Potemkin (1926)
Elem Klimov, Tule ja katso (1985)
László Nemes, Son of Saul (2015)
Heikki Kujanpää, Suomen hauskin mies (2018)
Maailman kaikkien aikojen paras elokuva on:
Akira Kurosawa, Seitsemän samuraita (1954)