Stanley Kubrickin yli 50 vuotta vanha elokuvasovitus Anthony Burgessin anarkistisesta romaanista on elokuvan taidetta alusta loppuun, ja niin kuin vaikuttavaan taiteeseen kuuluu, se herättä edelleen yhtä ristiriitaisia tunteita kuin valmistumisaikanaan.
”Istuttiin, minä Alex ja kolme drugaani, Pete, Georgie ja Dim, Korovan maitobaarissa ankarasti aprikoiden kuinka viettää iltapuhde”, selostaa Kellopeli Appelsiinin (1971) päähenkilö, jengipomo Alex (Malcolm McDowell) elokuvan legendaarisessa avauskohtauksessa surrealistista installaatiota muistuttavan baarin sohvalla stimulanteilla terästettyä maitoplussaa hörppien. Heti alusta alkaen on selvää, että nyt katsotaan jotain aivan poikkeuksellista. Ja poikkeuksellinen on elokuvan alkuperäistekstikin. Burgess esimerkiksi loi sitä varten omalaatuisen puheenparren, joka erotti Alexin katujengin muista jengeistä. Visuaaliseksi vastineeksi Kubrick puolestaan loi elokuvaansa toismaailmallisen, dystooppisen ympäristön, joka on melkein kuin oma todellisuutemme, muttei kuitenkaan. Se irrottaa elokuvan historiallis-maantieteellisestä ajasta ja paikasta.
Väkivallan kuvaus on silti se, mistä elokuva muistetaan. Ei kuitenkaan siksi, että se olisi erityisen makaaberia tai raaistavaa, päinvastoin. Sen sijaan tyyli, jolla verileikit esitetään, voi tänäkin päivänä tuntua piinalliselta. Väkivalta on jengiläisille huvia ja hauskaa leikkiä, ja sitä kuvataan karrikointiin asti estetisoiden, klassisen musiikin säestämänä ja hilpeitä musikaalihittejä lauleskellen. ”I´m singing in the rain” raikaa, kun Alexin jengi hyökkää keski-ikäisen pariskunnan kotiin, pahoinpitelee miehen ja raiskaa vaimon. Se ei kuitenkaan ole vitsi, vaan kuvaa jengiläisten asennetta väkivaltaan. Se on näkökulma, jota ei millään tahtoisi hyväksyä, mutta silti totta.
Tragediaksi tarina kääntyy, kun poliisi pidättää Alexin. Vankilan sijaan hän päätyy pakkohoitoon, jossa vahingolliset taipumukset karsitaan pois. Hoidon jälkeen Alex ei yksinkertaisesti enää kykene väkivaltaan. Kaikki hyvin siis. Vaan ei: hoidon sivuvaikutuksena Alex menettää kyvyn kokea mielihyvää kauniista ja miellyttävästä, erityisesti rakastamastaan musiikista. Hän menettää ihmisyytensä ja muuttuu heittopussiksi, jolla ei enää ole mahdollisuuksia puolustaa itseään. Siinä vaiheessa politiikka ja yleinen mielipide astuvat mukaan tarinaan ja elokuvan yhteiskuntakriittinen sanoma nousee pintaan. Kuinka pitkälle yhteiskunnan kontrolli voi mennä? Ihmisille on taattava turvalliset olosuhteet elää, mutta mitä pakkotoimilla ja ihmisyyden perusluonteen manipuloinnilla lopulta saadaan aikaan? Ja mitä politiikkaan tulee, onko millään mitään väliä, kunhan asiat saadaan näyttämään hyvältä?
Niin hämmentävä katsomiskokemus kuin Kellopeli Appelsiini voikin olla, se kuluu silti niiden uhanalaisten elokuvallisten taideteosten joukkoon, jotka jättävät katsojaan pysyvän muistijäljen ja pohdinnan aihetta pitkäksi aikaa. /Timo Miettinen
Kirjaston Kinopiiri: Stanley Kubrick, Kellopeli Appelsiini (A Clockwork Orange, Britannia/USA 1971) ma 18.3. klo 17.30 pääkirjaston Mediahuone. 137 min. K16. Suom. tekstitys. Vapaa pääsy. Kinopiiri-näytökset järjestävät yhteistyössä Hämeenlinnan kaupunginkirjasto ja Kino Tavast, jonka edustajat alustavat elokuvan ja vetävät sen jälkeen käytävää keskustelua.
Artikkelikuvassa maitoplussa terottaa aistit iltapuhteita varten. Kuvakaappaus Blu-rayltä