Thomas Vinterberg, Kommuuni (2016). K12. 112 min.
Tanskalainen elokuva- ja tv-tuotanto on ehdottoman laadukasta. Nicolas Winding Refn, Susanne Brier, Lars von Trier, Jeppe Gjervig Gram ja Thomas Vinterberg ovat kaikki tanskalaisen filmikoulun kasvatteja. He ovat tehneet taidokasta jälkeä valkokankaalla, omalla tavallaan tunnistettavaa.
Dogma-liikkeen pioneereista Thomas Vinterberg nosti tarinan kerronnan keskiöön jo ylistetyssä elokuvassaan Juhlat (Festen, 1998). Jättipotti kilahti muutaman vuoden takaisesta elokuvasta Jahti, joka toi muun muassa parhaan miespääosan Kultaisen Palmun (Mads Mikkelsen) sekä Pohjoimaisen neuvoston vuoden 2013 elokuvapalkinnon.
Uusimmassa elokuvassaan Kommuuni Vinterberg seilaa 70-luvulle hippiaatteen aikaan. Viime vuosina samaa ajankohtaa on kuvattu myös Oliver Assyasin elokuvassa Jotain ilmassa (Aprés mai, 2012) sekä Paul Thomas Andersonin valloittavassa Thomas Pynchon filmatisoinnissa Inherent Vice (2014). Ja mikäs siinä: kohisevan 60-luvun jälkeinen rakkauden ja uusien asetelmien hakemisen kulta-aika on otollinen elokuvalliselle matkailulle.
Arkkitehti (Urlich Thomsen) lähestyy keski-ikää ja perii isältään valtaisan talon. Hänen tv-toimittajavaimonsa (Trine Dyrholm) haluaa perheen asettuvan miehen lapsuudenkotiin, eihän 15 vuoden avioliiton jälkeen aina moisia uutuudenviehätyksiä satu vastaan. Talon ylläpitoon eivät rahat riitä, joten kommuuni on luonteva vaihtoehto asuttaa valtaisa talo. Siinä lähtökohta Vinterbergin kommuunille.
Jonkilaiseksi lähtökohdaksi koko elokuva sitten jääkin. Alun komediallinen ote ryhmäuinteineen ja hassuine henkilögallerioineen vielä virittää odotusta tulevasta, mutta komedian vaihtuessa draamaksi kerronta kuihtuu ohueksi jäävien henkilöiden ruokapöytädemokratiaksi ja olutpullojen sihahteluksi.
Huumeiden, seksin ja poliittisen liikehdinnän vuosikymmen jää elokuvassa jonkinlaiseksi ruumiittomaksi kotitontuksi, jonka liikahduksia katsoja turhaan yrittää hahmottaa. Vinterberg kääntää huomion kommuunin sisäiseen draamaan, jonka pääjännitteen muodostaa talon isännän suhde opiskelijaansa. Vapaan rakkauden vuosikymmen typistyy perinteiseksi ihmissuhdedraamaksi, jossa nuorempi nainen aiheuttaa kärsimystä vanhemmalle naiselle.
Mutta ei elokuva huono ole.
Vinterberg onnistuu raaputtamaan esiin vereviä ihmisiä ajatuksineen ja haluineen erilaisia konnotaatiota tihkuvan, strobovaloisen 70-luvun hallusinaatioiden keskeltä. Toisin kuin edellä mainitussa satiirisessa Inherent Vicessa Kommunin vapaan rakkauden ja kosmisen ymmärryksen maailmassa oli sittenkin myös ihan aikuisten asioita, romahtamista ja kiukkua, omistamisen halua ja kaipuuta pitkäaikaiseen kumppanuuteen. Kollektiivinen tajunta sisälsi joukon itsenäisiä mieliä, joille rakkaus ei ollut jaettavissa. Kommuunin ihmiset ikään kuin näyttelevät kommuunia, eivätkä itsekään tiedä olevansa idealisteja kaikki tyynni.
Siinä missä Jahti saavutti kafkamaisen jännitteen pohjoismaalaisella kuulaudella maustettuna, ei Kommuuni kuitenkaan jaksa sytyttää tarinallaan. Tunnerekisteri odottaa aukemistaan vähän samalla tavalla kuin kommuunin sivuhenkilöt suunvuoroaan, eikä mitään todellista pääse tapahtumaan.
Edes omituisimman sivuhahmon – sydänviasta kärsivän pojan – tragikoominen möläyttely ei jaksa sytyttää ensimmäistä naurahdusta pidemmälle. Lopun laiturikohtaus sulkeekin ympyrän: alun iloinen kimppauinti on muuttunut tuhkaksi.
Ehkä Vinterberg on suunnannut elokuvan realismin niille, jotka eivät 70-luvulla LSD-pöllyn ja itämaisten gurujen opetusten lomassa ehtineet kokea lainkaan tavallisia asioita ja ymmärtää niiden merkitystä. Nykykatsoja jää vain yhdeksi sivuhenkilöksi ruokapöydän ääreen, ja kun ruoka kerätään pois ja on aika äänestää, ei osaa sanoa kuin Kierkegaardia mukaillen: Enter-Eller.
Joel Ritala