Tulen morsian (Saara Cantell 2016)

Anno Domini 1666, kristikunnan sisällä porisee. Ahvenamaalla tupiaan pitävät yhteisöt, jotka eivät ole kovinkaan tietoisia tästä porinasta. He elävät uskon ja kansanperinteen läpivalaisemaa elämää. Eletään noitavainojen aikaa, uskon, taikauskon ja nupuillaan olevan tieteellisen tiedon hankaussähköisiä vuosikymmeniä.

Tänne, myöhäiskeskiaikaiselle saarelle sijoittuu Saara Cantellin uusin elokuva Tulen Morsian.

Anna (Tuulia Eloranta) on äitipuolensa, parantaja-kätilö-enkelintekijä Valpurin (Kaija Pakarinen) kanssa asuva nuori, omatahtoinen tyttö. Hän on heräämässä seksuaalisuuteensa ja hymyilee aikuisuuden kynnyksellä. Anna haluaa löytää rakkauden, eikä omistautua pelkästään yrtintuoksuiselle parantajanuralleen.

Saarelle saapunut laki-intoinen kihlakunnan tuomari Psilander (Magnus Krepper) haluaa puhdistaa saaren mustasta magiasta yhdessä kirkkoherran (Claes Malmberg) kanssa. Draama alkaa, kun nuori ja kokematon Anna rakastuu silmittömästi paikalliseen pelimieheen Eliakseen (Lauri Tanskanen): kuolemansynti luikertelee ja sakramentit lahoavat, kun elämänjanoinen Anna pääsee haukkaamaan kiellettyä hedelmää. Anna saa kuitenkin huomata rakkauden kääntöpuolet, sekä yli-innokkaiden puhdistusmiesten naisvihan ja tappovimman.

Cantellin henkilöhahmogalleriasta löytyy aristotelisen tunnollisesti vastapareja, auttajia ja sortajia, veijareita ja suoraselkäisiä fanaatikkoja. Elokuva kietoutuu päähenkilö Annan ympärille, mutta tarinan kannattajina sivuhenkilöt nousevat perusteltuihin asemiin kuljettaessaan juonta ja kuvatessaan myöhäiskeskiajan mielenlaatua.

Ehkä Cantell olisi voinut löytää edes jonkinlaisen valonpilkahduksen myös miessukupuolesta, vaikka elokuva sorretuista naisista kertookin. Toisaalta tositapahtumiin perustava elokuva jää kummittelemaan autenttisen tuntuisena;  Antti Reinin esittämän henkilöhahmon melkein inhimillinen lämmön aavistus kuvaa ajan hierarkiaan taipuvaa miestyyppiä, joka parhaimmillaan ”ei hakkaa lasta ilman syytä”.

Eeppiseksi seikkaluksi Tulen morsian ei kasva, ja hyvä niin. Budjetti olisi tuskin riittänyt Skandinavian omaan Taru Sormusten Herrasta -tulkintaan, ja elokuvan sanomaan tai tunnelmaan ei olisi yhtään miljoonaa enää tarvittukaan. Elokuva kasvoi omilla ehdoillaan omanlaisekseen. Sitä suosittelee monista syistä.

Ensinnäkin jokainen keskiaikafriikki voi huoletta tuhlata reilun kympin elokuvaan: puvustus on upeaa, lasvastus harkittua ja tunnelma kaikinpuolin vangitseva ja todentuntuinen. Ehkä Tulen morsian -elokuvasta löytyvätkin tulevat vuoden puvustaja -Jussin saajat.

Toiseksi elokuvan käsikirjoitusraati on taustoittanut työnsä huolella. Mukaan mahtuu autenttista kansanloitsua ja kirkonkirjoista kaivettuja mestausajankohtia ja -nimiä. Cantellin esiin nostama noitavainoteema on dramaattinen tapa muistella menneisyyden tositapahtumia ja virittää niistä analoginen verkko nykypäivään.

Kolmanneksi: Annaa näyttelevä Tuulia Eloranta on lahjakas näyttelijätär, jonka roolisuoritusta katsoo mielellään. Tulevaisuus näyttää mihin moisen lahjakkuuden vielä kaappaavat tai kauppaavat.

Voidaan sanoa, että monipuolisella Saara Cantelilla riittää visuaalista silmää hurmata perheen pienempien lisäksi (Cantellin ohjausrepurtuaarista löytyvät myös muun muassa  Onneli ja Anneli -elokuvat) myös historiannälkäiset vanhemmat.

Niin, ja se implisiittinen väite nykypäivän noitavainoista.

Oma ehdotukseni on poliittinen populismi, jonka retoriikassa piilee samankaltaista absurdismia kuin päänsä menettävälle ehtoollista jakavan keskiaikaisen kirkkoherran höpinöissä. Sekä tietysti myös netissä riehuva anonyymi vihapuhe ja historiaa tuntemattomien julkirasismi, jonka diskurssi on luomassa uutta roviota ”vääränvärisille” ja ”vääränlaisia ajatuksia” ajatteleville ihmisille.

Joel Ritala