Kavin aluesarja: Baz Luhrman, Moulin Rouge! 2001, USA/Australia. 128 min. K12.
Elokuvan avaa ja sen teemana soi upea laulu, David Bowien esittämä Nature Boy, jonka Nat King Cole aikoinaan teki tunnetuksi. Sen sanat ”the greatest thing you will ever learn, is how to love and be loved in return” ovat Moulin Rougen! salaperäinen suloisenhaikea motto.
Moulin Rouge! on postmoderni pastissi, camp, värikylläinen yhdistelmä elokuvallisia, kirjallisia ja musiikillisia aiheita – ainoa lajissaan ja ymmärrettävästi kulttielokuva; vastaavaa ei ole toista.
Elokuvan visuaalisen ja musiikillisen ilotulituksen syntyyn vaikuttaa ohjaajan ja käsikirjoittajan Baz Luhrmanin oopperatausta ja hänen saamansa vaikutteet Bollywood-elokuvista, antiikin myyteistä (Orfeus ja Eurydike), Dumas’n Kamelianaisesta sekä Verdin La Traviatasta. Ehkä juuri moniulotteisuutensa vuoksi Moulin Rouge! kestää tuoreena niin monia katsomiskertoja.
Elokuvan näyttämöksi on lavastettu vuoden 1899 Pariisin Montmartre, mutta musiikki on 1900-luvun puolivälistä ja loppupuoliskolta. Tämän paradoksin selittää se, että lauluntekijä Christian edustaa myyttisellä tasolla antiikin draaman lyyransoittaja Orfeusta, jolla on yliluonnollisia kykyjä liikkua ajassa joka suuntaan.
Musiikkipastissista toiseen siirtyvän elohopeaisen elokuvan pitää koossa sen selkeä, klassinen perusjuoni. Luhrmanilla on ollut malttia hiljentää elokuvan runsaus syvien tunteiden suvantoihin, ja päänäyttelijät – Nicole Kidman Satinena, Ewan McGregor Christianina – on valittu näkemyksellä rooleihinsa rakastavaisina. Heidän vahva läsnäolonsa saa katsojan uskomaan tähän mahdottomaan suhteeseen. Ewan McGregor kykenee vilpittömällä olemuksellaan ilmaisemaan juuri sitä mitä tarvitaan: suurta rakkautta ja sen syyntakeettomuutta. Loistava Nicole Kidman sytyttää hehkuun kurtisaani Satinen perimmiltään traagisen hahmon, halliten myös koomisen ja tragikoomisen. Sivuosissakin nähdään erinomaisia näyttelijäsuorituksia: John Leguizano Henri de Toulous-Lautrec’na, Richard Raburgh Kreivinä, sekä Jim Broadbent kabareen johtaja Zidlerinä.
Elokuvan postmoderni henki näkyy paitsi rikotun palapelin rakenteessa myös siinä miten tarinan sisään on upotettu toinen metaforinen tarina, päätason tarinaa simuloiva ja kommentoiva. Molemmissa kysymys on ajattomasta suuresta tarinasta: Rakkaudesta. Rakkauden seuralaisina näyttäytyvät Totuus, Kauneus ja Vapaus mutta myös Valhe, Mustasukkaisuus ja Kuolema. Elokuvan loppu paljastaa, mikä näistä jää jäljelle./AJ
Kritiikki julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 8.10.2016