Luokanopettaja Eero Kortelahden kuvaamisinto juontuu lapsuudesta, jolloin hän sai videokameran käyttöönsä. Nyt hän hyödyntää taitojaan omassa opetuksessa: innostaa ja ohjaa sekä verkossa että luokassa. Hän on myös tutkinut lasten ja nuorten omaehtoista kuvaamisharrastusta.

Eero Kortelahti spiikkasi iloisesti ja tottuneesti käyntiin koulunsa opevlogin ensimmäisessä vloggauksessaan viime keväänä. Kuvauskalustona olivat älypuhelin ja selfie-tikku. Joku muukin Riihimäen lasitehtaan opettaja on sittemmin innostunut mukaan. Koululla ollaan siis niin sanotusti ajan hermolla.

Luokanopettaja Kortelahti on myös Aalto-yliopiston kuvataiteen maisteri erikoisalanaan nimenomaan audiovisuaalinen ilmaisu, ja hänellä on pitkä omakohtainen harrastushistoria kuvaamisen parissa. Nyt hän kouluttaa alakoulussa uutta kuvaajapolvea.

– Isä osti kameran, opetti käytön, osti kasetteja, antoi kuvata. Kyllä sillä oli ratkaiseva vaikutus, Eero Kortelahti sanoo.

Leikkiä ja viihtymistä

Parikymmentä vuotta sitten kun hehkuteltiin Heli Rantasen ja Seppo Rädyn keihäänheittomitaleita Atlantan olympialaisista, tyrvääläiset pikkupojat – kymmenvuotias Eero etunenässä – imitoivat urheilusankareiden suorituksia ja kuvasivat niitä videolle. Eero, 6-vuotias pikkuveli ja naapurin samanikäiset pojat innostuivat esittämään urheilusankareita ja taltioimaan muun muassa heidän kuvitteellisia haastattelujaan. Pelaaminen kameran ja porukan kanssa oli hauskaa ajanvietettä.

– Yksin tuli tehtyä vain alkeellisia animaatioita tyyliin rec, poikki, lego-ukon siirto ja taas rec. Kyllä me kuvattiin porukan kanssa, yleensä meitä oli kolme tai neljä kaveria, joskus tehtiin kahdestaan pikkuveljen kanssa. Kaikki teki kaikkea: kuvasi, näytteli tai ideoi show´ta.

Menestystä ja oppimista

Vasta yläkoulussa Eero Kortelahti pääsi käyttämään kouluun hankittuja editointilaitteita atk-opettajan luvalla. Yhdeksännellä luokalla hän osallistui ”Sinä kuluttajana” -kilpailuun videolla, joka voitti maanlaajuisen kisan.

– Milleniumin korvilla videot olivat vielä aika harvinaisia. En tiedä, paljonko niitä tuli kilpailuun, Eero Kortelahti muistelee ja jatkaa:

– Totta kai voitto kannusti eteenpäin, se oli isoin omissa käsissä ollut projekti, vaikka meitä tekijöitä oli tietysti useampia.

Lukioaikana kuvausharrastus jatkui Tyrvään elokuvatuotanto -nimisessä porukassa. Vielä nykyisinkin kuvioissa mukana olevat musavideohommat veivät myös jo silloin mennessään.

Ei siis ollut ihme, että Eero haikaili opiskelemaan elokuvaa. Hänet hyväksyttiin Pirkanmaan ammattikorkeakouluun opiskelemaan videoeditointia, mutta lopulta tie kulki kuitenkin Raumalle opettajankoulutuslaitokseen osittain vanhempien toivomuksesta. Myöhemmin sitten avautui mahdollisuus pätevöityä kuvataiteen maisteriksi Aalto-yliopiston muuntokoulutuksessa.

Kuvaamisharrastukseen kiintyminen oli isän ansiota, lisää pontta tuli videokilpailun voitosta, mutta merkittävä herättäjä oli myös Aalto-yliopiston lehtori Tapani Lundgren, jonka lyhyet ja ytimekkäät kurssit auttoivat opiskelijaa hahmottamaan elokuvailmaisun perustekniikoita. Eero Kortelahti uskoo, että elokuvailmaisun oppiminen on pitkä prosessi, ihan tuosta noin asioita ei voi ottaa haltuun vaan pitää edetä askel kerrallaan.

Tekninen kehitys saanut ihmeitä aikaan

Kortelahden mielestä nykylapsilla on valtavan paljon paremmat tekniset mahdollisuudet kuin hänellä itsellään 1990-luvulla, jolloin kenelläkään ei ollut kotona minkäänlaisia editointilaitteita, harvoilla edes kaksi vhs-nauhuria kopiointiin. Epäonnistunut kohta voitiin silloin nauhoittaa uudelleen, mutta esimerkiksi musiikin lisääminen tuotokseen jälkikäteen oli mahdotonta. Käytännössä videoita ei siis lainkaan editoitu.

Nyt lapsilla on puhelimessa kamera, johon voi langattomasti ja ilmaiseksi ladata editointiohjelman, jolla pystyy samaan kuin 1990-luvun valtavankokoisella editointilaitteistolla. Videoihin saa helposti lisättyä efektejä ja blue screen -muokkauksia.

– Aluksi oppilailleni, joita olen nyt opettanut kohta puolitoista vuotta, näytti riittävän pelkkä kuvauksissa saatu raakamateriaali, mutta nyt tilanne on kääntymässä selvästi toisin päin. Kun hiljattain teimme Metsästysmuseolle kilpailuvideoita, ryhmät alkoivat automaattisesti editoida tuotoksiaan, Eero Kortelahti kertoo.

Hänen oppilaansa ovat tulleet siis viimeisen puolen vuoden aikana tietoisemmiksi kuvan jälkikäsittelymahdollisuuksista.

– Uutta verrattuna 1990-lukuun, jolloin itse olin koululainen, ovat myös YouTube ja vlogit. Niistä lapset ottavat mallia, Eero Kortelahti sanoo.

Hän on havainnut, että yksinkertaisimmillaan omaa videota pyritään parantamaan lisäämällä siihen joku efekti tai tekstipalkki niin kuin ”tubessakin”.

Ohjantaa ja kilpailuja

– Lapsille ja nuorille sisältö on olennainen. Nuorena ei vielä hahmota, miten filmi paranee leikkauksen ja rytmityksen avulla, Kortelahti arvelee.

Tukeakseen oppilaitaan Eero Kortelahti on julkaissut YouTubessa pari tuutoriaalia: toinen neuvoo pelivideon tekemistä ja toinen hahmottaa vastakuvaparien käyttöä kuvauksissa.

Kortelahti on myös kannustanut digiryhmänsä oppilaita osallistumaan muun muassa Kaikki kuvaa -kilpailuun. Parhaillaan on käynnissä Metästysmuseon kanssa ideoitu lyhyetelokuvakilpailu, johon ryhmät ovat innolla lähteneet mukaan. Kilpailu motivoi suunnitteluun ja keskittymiseen, vaikka palkintoja ei olekaan julkistettu.

Mitä taitoja tulevaisuudessa tarvitaan?

Kun tivaan Eero Kortelahdelta tulevaisuuden ennustetta, hän petaa sanomistaan Amaran lailla, jonka mukaan meillä on taipumus liioitella uuden teknologian vaikutus lyhyellä aikavälillä ja aliarvioida sitä pitkällä aikavälillä. Mies toteaa, että jos puhutaan 10 vuodesta, se on vielä aika lyhyt aika. Hän uskaltautuu kuitenkin arvelemaan, että lyhyet videot yleistyvät WhatsAppissa tai vastaavissa palveluissa ja että ihmisillä on tarve viestiä toisilleen videoiden välityksellä.
– Nyt on tilaus sille, että kuvaamista opetetaan, jos kerran kaikki sitä tekevät. Mutta voihan olla, että tulee jotain toisenlaista, jolloin äänen ja kuvan yhteistyö on jo vanhanaikaista.

Eero Kortelahti edustaa sitä opettajien vähemmistöä, joka myös opettaa videoiden kuvaamista. Suurin osa opettajakunnasta on valmis näyttämään elokuvia ja keskustelemaan niistä oppilaiden kanssa, mutta käytännön tekemiseen vain harvalla on halua tai riittäviä taitoja.

– Nykytekniikka voi tuntua vieraalta tai ei vain rohjeta lähteä kokeilemaan. Moni opettaja kokee raskaaksi projektit, joissa lähdetään ulos luokkahuoneesta, vaikka uusi opetussuunnitelma siihen kehottaakin.

– Ikuisia ongelmia ovat tietysti raha ja tasa-arvo, Eero Kortelahti sanoo ja kertoo koulujen budjettien olevan niin ”kuralla”, ettei aina ole vara hankkia oppikirjoja puhumattakaan kuvaamiseen tarvittavasta laitteistosta. Kortelahden mielestä haasteellisia tilanteita syntyy myös silloin, kun yritetään valjastaa oppilaiden kännykät opetuskäyttöön, sillä luokassa aina on joku, jolla ei ole esimerkiksi älypuhelinta. Tasa-arvon vuoksi opetus ei siis voi perustua oppilaiden laitteisiin.

– Odotan sitä päivää jolloin videointi voisi olla opetuksessa esimerkiksi raportoinnin olennainen osa, Eero Kortelahti sanoo. Siihen liittyy kuitenkin myös julkaisukanavaongelma, johon Kortelahti mietiskelee ratkaisuksi jonkinlaista koulumaailman sisäistä suljettua Facebookia tai YouTubea. Silloin julkaiseminen olisi turvallisempaa eivätkä kenenkään oppilaan kasvot lähtisi niin herkästi leviämään ympäri maailmaa meeminä, jolle nauretaan. Kortelahden mielestä koulun järjestelmät ovat jäljessä ja tuntuu ”hölmöltä” opettaa huonoja järjestelmiä, kun on kuitenkin olemassa toimivampia jo käytössä olevia.

Eero Kortelahti toivoo, että hänelle joskus tulevaisuudessa avautuisi mahdollisuus toimia laaja-alaisena taideopettajana, joka voisi opettaa draamaa, teatteria, graafista suunnittelua ja elokuvaa. Elokuvaaminen on harrastus, mutta sen lisäksi monipuolisen Kortelahden Eeron kiinnostuksen kohteita ovat myös teatteri ja musiikki (räp, punk) sekä polttopallo, jossa hänen joukkueensa on Suomen mestari.

Tutustu myös

Teksti Ulappa, kuvat Eero Kortelahti