Maren Ade, Isäni Toni Erdmann (Saksa 2016). Komedia. Draama. K12. Lux-elokuva. Rooleissa Sandra Hüller, Peter Simonischek.
Jouluna on aikaa mennä elokuviin. Ja vielä kun tunnelmallinen Bio Marilyn toimii, ehtii sinnekin nostalgiakäynnille.
Maren Aden (s. 1976) kolmas elokuva Toni Erdmann lienee yksi vuoden parhaimmista, oudoimmista ja – mikä oikeutetuinta – palkituimmistakin elokuvista. Arvatenkin näin epäkonventionaalinen elokuva jakaa mielipiteitä, mikä on aina jo sinänsä kiinnostava seikka.
Elokuva kiertyy kahden päähenkilön, tyttären Ineksen (Sandra Hüller) ja isän Winfriedin (Peter Simonischek) ympärille. Ines on jakkupuvussaan hikoileva uraohjus, joka toimii konsulttina saksalaisessa yrityksessä Romaniassa. Hän on koordinoinut uraohjuksensa kohti Shanghaita, ja tekee töitä kaikkien opportunististen sääntöjen mukaan edetäkseen urallaan. Winfried taas on veijarimainen musiikinopettaja, sotkuisesti harmaantunut saksalaishumanisti. Hän on eläköitynyt, ja kaipaa tytärtään ”spagettia” (joksi hän jostain syystä tytärtään nimittää).
Mutta kaipaako tytär isäänsä? Sitä isä lähtee selvittämään. Konkreettisesti. Sivupersoona apunaan.
Ensin Winfried ilmestyy varoittamatta Ineksen luokse Romaniaan ”tuomaan synttärilahjaa”. Jo tässä vaiheessa kuviin ilmestyvät ensimmäiset väläykset sivupersoonasta Toni Erdmannista – hän kävelee tyttärensä vierellä tämän ohjatessa liiketapaamiseen tulleita ihmisiä, eikä tytär ole tunnistavinaan isäänsä.
Tästä elokuva ja Toni Erdmannin esiinpurskahdukset sitten vasta alkavatkin. Isä, Toni Erdmann apunaan, alkaa kirjaimellisesti ilmestyä tyttärensä elämään, milloin yrityksen kattoterrassilla pierutyynyä paukutellen, milloin coctail-tilaisuuksissa saksalaisena suurlähettiläänä. Joskus hän on piiloutunut vaatekaappiin tai kuokkii nakubileissä bulgarialaiseksi kansallismöröksi pukeutuneena. Ja niin edelleen.
Maren Ade on itse sanonut haastattelussa, että elokuvan tärkeinpiä kohtauksia oli Toni Erdmannin mukaan tulo perukkeineen ja tekohampaineen. Se on vedenjakaja, sillä hahmon klovnimaisuus saatetaan helposti ylitulkita. On totta, että Toni Erdmannin koomiset elementit ovat räikeitä ja liioiteltuja, mutta komediallisuus ei missään vaiheessa elokuvaa taannu pippelipimppi-viihteeksi tarinan psykologisia kerroksia kadottaen.
Maren Ade on siis ohjannut upean elokuvan, jonka kerroksellisuus liikuttaa, itkettää ja naurattaa – yleensä samaan aikaan. Se panee ajattelemaan suhdetta omiin läheisiin ja tuo keskiöön erittäin ajankohtaisen aspektin, työn ja perheen, uran ja ihmissuhteiden, pyrkyryyden ja totuudellisuuden teemat. Taustatyö on tehty huolella, ja yritysmaailma slangeineen ja konsulttikielineen on uskottova.
Ade ei moralisoi, vaan näyttää. Kaikessa näkyy huolellinen, vuosien mittainen työ. Pelkkä käsikirjoitusprosessi on kestänyt kaksi vuotta, joten voidaan puhua eräänlaisesta romaanipohjasta elokuvalle. Näyttelijöiden tähtikarttaa Ade liikuttelee kyvykkäästi kuin keskiaikainen astrologi ikään, ja henkilöiden tunne-elämä (se, mitä emme näe) on jatkuvasti läsnä ja kehityy eri suuntiin.
Kaiken kaikkiaan Toni Erdmann on runollinen, viisas ja kohelo elokuva. Siinä on intertekstuaalista tarttumapintaa sirkuksesta, John Cassavatesista, ja vaikkapa lasten leikkipaikka HopLopista. Toni Erdmannin hahmossa näkyy kaikuja Bulkagovin ikivihreästä Saatana saapuu Moskovaan -satiirin Wolandista, sekä Shakespearin narrihahmoista, joilla on valta hämmentää ja muistuttaa mikä on todellista, jos mikään.
Elokuva on satu epätoivosta, kaipuusta, vääristä valinnoista ja ilosta, joka murtautuu väkisin ylläpidettyjen kaavojen keskelle ja murtaa lopulta ihmismielen, jotta uutta voi syntyä. Mutta mikä parasta, katsoja saa itse tehdä johtapäätöksiä, sillä elokuvan suurimmat sanomat jäävät sittenkin hiljaisuuteen. Ehkä ne purkautuvat katsojan elämään pikku hiljaa, kuten Toni Erdmannkin oman tyttärensä elämään.
Ps. Julkinen kiitos sisarenpojalleni Turolle (6. luokkalainen), joka osti viikkorahoistaan enolleen elokuvalipun joululahjaksi. Kiitos! Rikoit ennakkoluulottomasti totuttuja kulttuurimesenaattien stereotypioita. Ehkä vielä kirjoitan joskus kriitikin ohjaamastasi elokuvasta.
Joel Ritala
Katso myös Lux-palkinnon jakotilaisuus