Paolo Sorrentino, The Young Pope. Tv-sarja 2016. 10 jaksoa. Sky Atlantic, HBO, Canal + Esitetty Ylellä 2017.

Joskus törmää elokuviin, kirjoihin tai televisio-sarjoihin, joista tulee kumppaneita loppuelämäksi. Ne lohduttavat tyhjyyden hetkillä, luovat merkityksellisyyden tunnetta. Ennen kaikkea ne puhaltavat inhimilliseen kulttuuriin uusia suuntia, pyörteitä, voimia; ne ovat kuin gravitaatioaaltoja, jotka väsymättä muovaavat kulttuurin kenttää kysymällä, ajattelemalla ja tekemällä rohkeita ulostuloja. Paolo Sorrentinon ohjaama kymmenosainen sarja The Young Pope saattaa hyvinkin muodostua yhdeksi tällaisista sarjoista.

Katso IMDB-traileri

Lenny Belardo (Jude Law) on amerikkalainen orpopoika, josta on sarjan alussa leivottu vanhoillisten kardinaalien kauhuksi uusi paavi, Pius XIII. Lennyn uraa ennen paavin virkaan astumista ei varsinaisesti valoteta tarkkaan, mutta katsojalle selvitellään hänen elämäänsä takaumilla. Vatikaanin sisäpiiri aukeaa vihjauksin, dialogi-istutuksin ja hämärin tapaamisin, joissa sivutaan paavin valintaprosessia.

Käy selväksi, että Vatikaanissa rehottaa machiavellismiltä tuoksahtava juorukulttuuri. Yksi tämän poliittisen (ja uskonnollisen) teatterin voimatekijöistä ja samalla yksi sarjan unotumattomimmista hahmoista on kardinaali Angelo Voiello, jonka pestinä on myös valtiosihteerin istuin. Hänen hahmoaan näyttelevä Silvio Orlando on roolissaan vakuuttava, kuten ovat myös Jude Law sekä sisar Marya näyttelevä Diane Keaton.

Katsojan nauruhermoja kutkutellaan ensimmäisen jakson ensimmäisestä kohtauksesta lähtien. Farssimainen kohtaus sisältää jo koko sarjan estetiikan näyttämön: unenomaista visuaalisuutta, karnevalistista totuuksien lauontaa, polemiikkia, nietzscheläistä “kaikkien arvojen uudelleen arvioimista”.

Kunnianhimottomampi taitelija olisi mennyt siitä mistä aita on matalin – luonut humaanin ja kansoja syleilevän nuoren paavin. Hän olisi ollut ironiantajuton julistaja, kansan rakastama populisti, jonka suulla taiteilija olisi päässyt hyökkäämään maailman epäkohtia vastaan. Juuri tätä The Young Pope ei tee.

Sorrentino on kirjoittajana haistanut erinomaisesti sen, että nykyajan (uskonnollisen) radikaalin uudistajan on turvauduttava vanhoillisiin arvorakennelmiin. Tämän The Young Pope tekee. Hän kieltäytyy julkisuudesta, vastustaa homoliittoja, abortteja ja yleensä kaikkea, mitä hän pitää tekopyhien humanistien aikaansaannoksena. Kun kansa kaikkoaa äitikirkon helmasta, hänestä tulee entistä kovempi ja ehdottomampi. Ja kuitenkin, henkilökohtaisen kehitystarinan avulla, Sorrentino saa puhellettua paavistaan uskottavan, ihmisläheisen ongelmakimpun, jonka pääasiallinen tehtävä ei ole johtaa maailmaa vaan etsiä vanhempiaan ja, kenties, jumalaa.

Sorrentinon lahjat tiedetään jo elokuvan puolelta, jossa hän on mässäillyt visuaalisen kauneuden teemalla sinänsä. Tästä juhlallisin esimerkki lienee elokuva Suuri Kauneus (2013). Juuri Vatikaanin kylläisyys onkin Sorrentinolle ominainen työkenttä. Katsojan onneksi Sorrentino on murtanut juhlallisen harmonian ja sekoittanut sarjaansa vapaasti populaarikulttuuria. Esimerkiksi voisi nostaa vaikka paavin virka-asun sovittelun, joka muistuttaa H&M:n sovituskopissa pistäymistä.

Sarjan musiikki vaihtelee mystikkojen kirkkolauluista trubaduuriballadeihin, pop-iskelmistä teknohumppaan. Uusi ja vanha törmäytetään yhteen, milloin silmää iskien (kuten Paavi tekee sarjan alkutunnuksen aikana), milloin puhtaan kuvallisesti. Hahmot kasvavat toimijoina osaksi Sorrentinon leikkikenttää, heissä yhdistyy veijari ja vakava etsijä. Myös miehiselle yksinvallalle irvaillaan. Pope (lat. Papa, suomeksi “isä”), miespuoleinen uskonnollinen hallitsija, kävelee milloin hellehattu päässään lastenvaunuja työnnellen, milloin hän pitelee vauvaa sylissään kuin lihaksi tullut jumalanäidin ikoni.

Se, että Sorrentino on malttanut luoda päähahmostaan ristiriitaisen, nousee koko sarjan kantavaksi taistelukentäksi. Sen sijaan että julistaisi, hän laittaa Vatikaanin näyttämön kaikessa loistossaan täyteen ironisia kommentteja ja mikrotason huumoria. Jos yksi kohtaus saa nauramaan, seuraavassa siteerataan jo Spinozaa, Raamattua, Joseph Brodksyä tai jotakin katolisista pyhimyksistä. Visualistien tavoin Sorrentinon dialogi on harkittua ja oivaltavaa, eikä puhe riistä kuvalta liikaa tilaa. Se, mitä jätetään sanomatta, nousee vähintäänkin yhtä tärkeään osaan. Kohtausten kompositiot, kuvakulmat ja värit muodostavat ilmaisultaan kuvataiteeksi hakeutuvan tarinan.

Televisiotekijät ovat puhuneet jo pitkään television “kultakaudesta”. Tällä viitataan suuriin miljoonayleisöihin ja massiivisiin tuotantoihin. Aivan ymmärrettävästi on alettu kyseenalaistamaan elokuvan mahdollisuudet esimerkiksi henkilöhahmojen kehittymisen alustana. Esimerkiksi Breaking Bad -sarjan kulttihahmoksi nousseen metamfetamiinikokin, Walter Whiten (siis Heisenbergin) ikonisuus vaati 62 jaksoa ja melkein saman verran tunteja. On luontevaa, että myös elokuvaohjaajat ovat kiinnostuneet pidemmästä aikajanasta, jossa henkilöhahmon syvyyttä voidaan vahvistaa. Sorrentino on kuitenkin tehnyt avauksen ei-kenenkään-maalle, jossa vielä harvat ovat vaeltaneet. Hän ei uhraa visuaalisuuttaan narratiivin alttarille, mutta tuo taiteeseensa kerronnallisesti ehjän kaaren. Yhtä hyvin kuin voidaan sanoa, että The Young Pope sovittaa yhteen pyhän ja profaanin, se sovittelee yhteen myös elokuvan ja televisiosarjan ideat. Tästä liitosta on syntynyt jotain uutta, jolla ei oikein ole nimeäkään. Sanotaan sitä vaikka elovisioksi.

Kiitos sarjasta kuuluu myös tilaajalle, Ylelle. Pentti Saarikoski kirjoitti jo 70-luvulla suomentajan päiväkirjoissaan, että yleisradion tehtävä on ärsyttää kansaa, ei viihdyttää. The Young Pope suorittaa tätä ”ärsyttämisen” tehtävää kantamalla ylpeänä taiteen lippua viihdemössön autiomaaksi muuttuneen televisiotarjonnan keskellä. Esimerkit puhukoot puolestaan: samaan aikaan viimeisen The Young Pope jakson (8.9. klo 21 – 22) kanssa esitetään Game Night, Vain elämää, Mad Cook Tv, Tahdon morsiuspuvun: Häiden jälkeen. On toivottavaa, että Yle heittää jatkossakin tähän roskamereen The Young Popen kaltaisia pelastusrenkaita.

Joel Ritala

The Young Pope katsottavissa vielä viihdepalvelu C Moressa ja jaksot 6 – 10 ilmaiseksi myös  Yle Areenassa.