Philip Ridley, The Reflecting Skin/Lapsuuden loppu (GB 1990). Pääosissa Viggo Mortensen, Lindsay Duncan, Jeremy Cooper. 1 h 35 min. Yle Areenassa katsottavissa vielä 3 päivää.
Istut keinutuolissa, takkatulen äärellä, ja… nukahdat. Näet unen traumaattisesta lapsuudestasi. Unessasi seisot yhtäkkiä 50-luvulla yhdysvaltalaisella pellolla.
Siitä alkaa surrealistinen painajaisesi.
Jotain tämänkaltaista voitaisiin kuvitella kehyskertomukseksi Philp Ridleyn mestarilliselle elokuvalle Lapsuuden loppu (The Reflecting Skin, 1990). Ainakin ohjaaja-käsikirjoittaja on itse kertonut haastattelussa, että tässä 90-luvun elokuvassa liikutaan ennen kaikkea vääristyneiden muistojen ja rikkoutuneen mielen muistokonstruktioissa.
Aika kadottaa merkityksensä, toiminta sulaa yhdeksi tiiviiksi kokonaisuudeksi ja mittasuhteet vääristyvät niin kuin muistellessa lapsuudenkodin loputtomia leikkikenttiä. Siltä tämä unen loogikkaa tapaileva yhden kesän kertomus totisesti vaikuttaa.
Elokuvan päähenkilö on alle 10 -vuotias pikkupoika Seth Dove (Huom. Seth, egyptiläinen kaaoksen jumala; Dove, kyyhkynen). Yhdessä kavereidensa kanssa Seth tekee poikien kolttosia, räjäyttelee sammakoita ja pomppii kirkkoladon heinissä. Sethin problemaattisen perhedynamiikan arkkivoimat muodostavat traumatisoitunut ja tunnekylmä äiti, sekä pehmeä, vampyyrikirjoja lukeva isä. Myöhemmin toiseksi päähenkilöksi nouseva isoveli Cameron (Viggo Mortensen) on maailmalla sotimassa.
Isän vampyyrikirja avaa Sethin vilkkaalle mielikuvikselle eräänlaisen Haadeksen portin. Hän yhdistää naapuristossa elävän Dolphinin, leskinaisen, vampyyrikirjan kuvauksiin ja näkee tässä vertaimevän paholaisen.
Aikuisten maailma näyttäytyy Sethille absurdina. Kuin tätä käsittämättömyyttä alleviivaamaan alkavat ihmiset mystisesti kuolla hänen ympäriltään. Seth todistaa tapahtumia vierestä. Myöhemmin, kun juttukavereita ei löydy, hän alkaa puhumaan ladosta löytyneelle kuolleelle sikiölle (on vaikea sanoa, onko sikiö aito vai nukke), “enkelille”, jota hän säilyttää sänkynsä alla laatikossa.
Kun Cameron-veli saapuu kotiin, näyttäisi jonkinlainen järjestys palaavan elämään. Mutta mitä käy, kun ainoa tolkun ihminen rakastuu “vampyyriin”? Entä mikä on silloin tällöin maiseman läpi ajavan Cadillacin rooli tässä kaikessa?
Sen saa jokainen itse todistaa… Lapsuuden loppu on niitä elokuvia, jotka kestävät aikaa vuosikymmeniä. Katselukerrat eivät kuluta tarinaa, vaan tarjoavat uusia tulkintakehyksiä. Tunteet, ahdistus ja käsittömättömyys materialisoituvat välillä taivaanrannasta nousevan auringon muotoon, välillä kultapelloilla kököttävien talojen, välillä maantiellä hurisevan auton kangastuksiin.
Lohtua eivät tuo myöskään groteskit henkilöhahmot kylmine ilmeineen ja absurdeine käytösnormeineen. Paikalliselta seriffiltä esimerkiksi puuttuu toinen käsi, silmä ja korva; käden on vienyt kilpikonna, silmään on pistänyt ampiainen ja korvaan on puraissut koira.
Jos esimerkiksi Terrence Malickin pellolla hiihtelyt alkavat huojua tekotaiteen puolelle (esim. Elokuvassa To The Wonder) paistaa Lapsuuden lopussa läpi ohjaajan kuvataiteen tuntemus. Kuvat, kohtaukset ja asetelmat ovat harkittuja ja palvelevat kokonaistunnelmaa hienovaraisesti. Esimerkiksi yhteen kohtaukseen on upotettu suoraan norjalaisen taiteilijan Edvard Munchin teos ”Vampire” eräänlaisena öljyvärimaalauksen dramatisoitina, jossa asetelma ja tematiikka maalauksen nimeä myöten muodostavat poikkitaiteellisen viittaussuhteen. Dialogeissa näkyy multitalentti-Ridleyn teatteritausta. Tarinasta paistaa läpi syvällinen surrealismin perinteen tunteminen, johon yhdistyy Edward Hopperiltakin tuttu amerikkalainen 50-luvun sielunmaisema.
Elokuva on katsottavissa toistaiseksi Yle Areenssa. Nyt on jokaisella yleveron maksajalla hallussaan todellinen arkistohelmi. Kannattaa käydä kimppuun.
Joel Ritala