Kun kaikki kääntyy vastaan

Realismin ja naturalismin perinteestä ammentava tanskalainen huippuohjaaja Thomas Vinterberg on pyörittellyt yhteisöllisyyden teemaa viimeeksi elokuvassaan Kommuuni (2016). Vuoden 2012 menestyselokuva Jahti on tunnelmaltaan varsin kaukana tuosta 70-lukua kutittelevasta nostalgiatripistä, mutta käsittelee sekin yhteisöllisyyden teemaa— yhteisöstä putoamisen kautta.

Lucas (Mads Mikkelsen) on eronnut 42-vuotias mies, jonka opettajan virka on loppunut koulun sulkeutumisen vuoksi. Hän on päätynyt tuttuun ympäristöön päiväkodinopettajaksi/-hoitajaksi, ja taistelee oikeuksistaan saada tavata äitinsä kanssa asuvaa poikaansa, Marcusta. Hän on pidetty henkilö sekä lasten että aikuisten keskuudessa. Arkeen kuuluu paikallinen äijäkulttuuri kauriinmetsästysveljineen ja juomalauluineen, sekä syvä ystävyyssuhde Klaran perheeseen, etenkin tämän isään Theoon (Thomas Bo Larsen)

Kun Marcus ilmoittaa halustaan muuttaa isänsä luokse ja päiväkodissa työskentelevä kollega Nadja (Alexandra Rapaport) iskee silmänsä Lucasiin, kaikki näyttää enemmän kuin hyvältä. Sitten kaikki murtuu.

Jahdin kantava konflikti rakentuu pienen ihmisen pettymyksestä viriävään valheeseen. Siitä se eskaloituu kafkalaiseksi syöveriksi, joka tempaa mukaansa rationaalisuutensa kadottavat aikuiset yksi kerrallaan. Vinterberg käsittelee mestarillisesti joukkopaineen voimaa sekä vaikean aiheen aiheuttamaa tunneälyn lakastumista. Yhteisö, ennen lämmin ja toverillinen, kääntää selkänsä roistolle. Samalla se vahvistuu vihassa, katkeruudessa ja oikeudentunnossa omalakiseksi rangaistuskoneeksi.

Toisin kuin esimerkiksi Kafkalla Vinterbergillä tarinassa esiintyy myös ns. “auttajia”. Tällaiseksi viileän järjen toteemiksi kasvaa enemmän kuin rakastettava Bruun, Marcuksen kummisetä. Tämä huvilalinnassa asuva humanisti laukoo elokuvan ainoat huumoria muistuttavat repliikit ja pyrkii tuomaan järjen valoa kaaoksen keskelle. Ilman Bruunin ja hänen muutaman kaverinsa tukiverkkoa elokuva saattaisi olla liian raskas ruuansulatukselle. Pieni samanmielisten valo tunnelin päässä tuo lehahduksen toivosta.

Tarinankerronnallisuuden hallinnan lisäksi Jahti on myös näyttelijöiden juhlaa. Mads Mikkelsen on odotetusti vahva, mutta ehkä väkevin elokuvan näyttelijöistä on sittenkin magneettisen karismaattinen Thomas Bo Larsen. Larsenin metsältä tuoksuvan hahmon voi melkein haistaa valkokankaan läpi, ja ystävyyden murtumisen aiheuttama sisäinen kauhu saa todellista syvyyttä tässä vatsanpohjasta puhuvassa takkupartaviikingissä.

Jotkut ohjaajat sanovat, että elokuva on onnistunut, jos katsoja ei liikahtele tuolissaan, vaan on naulattuna siihen kiinni, täysin elokuvan lumoissa. Jahti on onnistunut elokuva, mutta aiheuttanee katsojassaan epämääräistä nykimistä, kiehnäämistä ja äännähtelyä. Niin kammottava Lucasin kohtalo (ja kohtelu) on. Eikä mielikuvitus ehkä tee laukka-askelta, jos väitän, että Jahti sisältää yhden 2010-luvun elokuvataiteen vaikuttavimmista kohtauksista. Loppupuolen “kirkkokohtauksen” lataus hakee vertaistaan.

Miten paljon katseeseen mahtuukaan.