Yorgos Lanthimos, The Killing of A Sacred Dear (GB, Irlanti, USA 2017). Päärooleissa Nicole Kidman, Alicia Silverstone, Colin Farrel. Kesto 121 min.
Kreikkalaisohjaaja Yorgos Lanthimos murtautui suuren yleisön tietoisuuteen muutaman vuoden takaisella elokuvallaan The Lobster (2015). Tämä äkkiväärä ja ilkikurinen elokuva toi yhteen tunnetut näyttelijät ja erittäin omaperäisen ohjaajan, jonka aiempi elokuva Dogthooth (2009) oli jo noteerattu muun muassa parhaan vieraskielisen elokuvan Oscar -ehdokkuudella, mutta joka pysyi vielä kreikankielisenä kummajaisena suurilla viihdemarkkinoilla.
He, jotka ihastuivat The Lobsteriin, saavat nyt täysmitallisen uutta sulateltavaa Lanthimoksen uusimmassa elokuvassa The Killing Of A Sacred Deer (2017). Nimi viitannee moneenkin asiaan, mutta elokuvan avoimista viitteistä voidaan nostaa esiin ainakin kreikkalainen Infigeneia -myytti ja sen uudelleentulkinta. Myyttien kierrättäminen uusissa aikakausissa ja kulttuurikehyksissä ei ole tietenkään tavatonta tai omaperäistä, mutta se, miten Lanthimos aiheitaan käsittelee, on hyvinkin omaperäistä. Ja se, miten hän elokuvia tekee, on suuren levikin elokuvien keskellä poikkeuksellista.
Kauhutrillerinä markkinoitu Sacred Deer asemoituu yläluokkaisen perheen yllätyksettömään elämänvaiheeseen. Päähenkilö Steven Murphy (Collin Ferrell) on alkoholismista toipuva sydänkirurgi, hyvin menestyvä ja vakavarainen perheenpää, jolla on kunnioittava suhde vaimoonsa Annaan (Nicole Kidman). Parilla on kaksi lasta, naiseuteen heräilevä teinityttö Kim (Raffey Cassidy) ja punkkia kuunteleva pojankoltiainen Bob (Sunny Suljic). Lapset ovat kuin kehityspsykologian kurssikirjasta revittyjä karikatyyrejä. He elävät yltäkylläisyydessä, kimaltelevien rannekellojen ja suurien katumaastureiden maailmassa.
Ennen kuin tarinan varsinaiset kummallisuudet alkavat, saa katsoja jo perheen dynamiikkaa ihmetellessään ensituntumaa Lanthimoksen viistosta huumorintajusta ja pinnan alla kytevistä kauheuksista. Tunteeton kaurismäkeläinen dialogi tulee kuin nauhalta ja näyttelijäntyöstä suorastaan uhkuu Robert Bressonin vaikutteet.
Varsinaisen outolinnun roolin elokuvassa anastaa itselleen 16-vuotias Martin (Barry Keoghan). Martinin isä on kuollut aiemmin Stevenin johtamassa operaatiossa ja isättömäksi jäänyt nuorukainen on liimaantunut epäterveellä tavalla Steveniin. Alussa kaksikon suhde tuntuutukin paitsi epäsopivalta, myös lämpimältä. Sympatiaa herättävä Martin yrittää naittaa leskiäitiään ihailemalleen isähahmolle ja tekee kaikkensa ponnistaakseen omasta todellisuudestaan tähän lääkäriperheen ehjään muumilaaksoon. Kun se ei onnistu, elokuvan pandoranlipas aukeaa.
Ja sitten sukelletaankin syvään päähän. Tyylilleen uskollisena Lanthimos ei tekemisiään liikaa selittele. Kauhugenren konventioille irvaillaan ryömivillä lapsilla ja groteskeilla ruumiinrappiokuvauksilla, jotka samalla toimivat elokuvan oikeutettuina metaforina ja pääkuvastoina. Yliluonnollisuus tuodaan elokuvaan puhtaasti selityksiä antamatta, jolloin katsojan on pakko unohtaa rationaaliset selitysmallit ja antatua silkan tuntemattomuuden, uhan, ja kauhun valtaan. Tämä selittämättömyyden tunne korostuu, sillä sitä vastaan kamppailevat järjen apostolit kliinisen luonnontieteen temppelissä — lääkärit sairaalassa.
Kun selittämätön uhka voimistuu ja muuttuu todeksi, jää jäljelle vain epätoivoinen voimattomuus ja absurdit toimintamallit, jotka ovat kaukana arkiymmärryksen ulottumattomissa.
Lanthimos onnistuu luomaan elokuvallaan jälleen kerran tulkinnallisesti moneen suuntaan kurottavan kokonaisuuden. Se puhuttelee poliittisena reaktiona, psykologisena kummituksena sekä audiovisuaalisen kerronnan juhlana, josta löytyy katsottavaa moneksi kerraksi. Kameratyö, musiikki, näyttelijäntyö, erikoinen huumori, ja ennen kaikkea Lanthimoksen taiteeseen kuuluva selittämättömyyden tunne jäävät kummittelemaan päähän kuin yhtäkkinen jousikvartetto ikään.