Emile Ardolinon ohjaamaa Dirty Dancing –elokuvaa vuodelta 1987 on kutsuttu mm. ”naisten Tähtien sodaksi”. Tässä elokuvassa vain valomiekkailun sijalla on tanssi ja Kuolontähden tuhoamisen tilalla ”mambo lift”.
Dirty Dancing on monien naisten rakastama kulttielokuva, pienellä budjetilla ja suurella sydämellä tehty aito rakkauselokuva, joka saavutti odottamattoman menestyksen niin valkokankaalla kuin videolla ja musiikkijulkaisuna. Se on listattu naisten kaikkien aikojen katsotuimmaksi elokuvaksi.
Aito rakkauselokuva on itse asiassa harvinaisuus elokuvamaailmassa. Tyypillisesti rakkautta ajetaan takaa ja kaivataan, mutta elokuva yleensä ehtii loppua ennen kuin rakkaus alkaa.
Kuumassa tanssissa on toisin. Mitä ilmeisimmin tähän vaikuttaa se, että elokuvan käsikirjoituksen on laatinut nainen, Eleanor Bergstein, omista nuoruusmuistoistaan ja myös tuottaja on nainen, Linda Gottlieb. Juoni kulkee eteenpäin, ei jää junnaamaan romanttisten komedioiden tyypillisiin väärinkäsityksiin.
Eletään kesää 1963 kun 17-vuotias Baby Housemann (Jennifer Grey) saapuu vanhempiensa ja sisarensa kanssa viettämään kesän loppua Catskill-vuorille New Yorkin osavaltiossa, lomakeskukseen joka oli newyorkilaisten suosiossa, erityisesti juutalaisten.
Jo alussa ilmenee, että Baby Housemann ei ole kuka tahansa kokematon suojattua elämää viettänyt tyttö joka elää viimeistä ”viattomuuden kesää” (myös poliittisesti; eletään aikaa ennen Kennedyn murhaa ja Vietnamia). Hänellä on suuria suunnitelmia, hän haluaa opiskella kolmannen maailman taloutta collegessa ja mennä sen jälkeen rauhanjoukkoihin, hän on kiinnostunut asioista älyllisesti ja on omalla tavallaan vahva jo alussa. Siitä huolimatta hänellä on pitkä matka edessään vapauteen.
Baby näkee kiehtovan tanssinopettajan Johnny Castlen (Patrick Swayze) tanssimassa henkilökunnan salaisissa juhlissa ”kiellettyä tanssia”. Tässä kohtauksessa saa kuvallisen ilmaisun ”naisen katse” – ei mikään tavallinen johtomotiivi elokuvissa.
Alkaa Babyn kasvu aikuisuuteen. Baby auttaa Johnnyn tanssipartneria hankkimaan abortin – aihe, jota on käsitelty elokuvissa äärimmäisen harvoin eikä juuri koskaan tässä tuomitsemattomassa äänilajissa. Babystä tulee Johnnyn uusi tanssipari, jonka on tehtävä työtä oppiakseen lyhyessä ajassa tanssimaan. Vähitellen, uskottavasti, kuvataan miten Baby ja Johnny rakastuvat. Babyn on käytävä monen tukalan vaiheen läpi kasvussaan naiseksi, joka toimii itsenäisesti seuraten sisäistä totuuttaan, vaikka joutuu aiheuttamaan pettymyksen isälleen. Baby uskaltaa heittäytyä tunteittensa valtaan ja luottaa Johnnyyn, seurata sydämensä ääntä, puolustaa rakastettuaan, uskoa edelleen hyvään ja oikeaan ja toimia niiden mukaan.
Elokuvan myyttinen tulkinta
Willian Wiamsin tutkielma ”Baby in the Underworld: Myth and Tragic Vision in Dirty Dancing” (2004) avaa mielenkiintoisen näkökulma elokuvaan.
Wiamsin mukaan elokuvaan on piiloitettu herooinen matka, joka on verrattavissa Odysseiaan.
Baby joutuu Odysseuksen tavoin käymään alisessa maailmassa saadakseen neuvoja ja opetusta myyttisellä matkallaan kohti aikuisuutta. Aliseen maailmaan viittaa lomakeskuksen nimi Kellerman (Kellarimies). Baby ylittää sillan kantaen vesimelonia ”portinvartija”-Billyn apuna, puhuu itselleen luvan päästä lomailijoilta kiellettyyn henkilökunnan ”dirtydancing”-juhlaan ja joutuu pian monenlaisiin testeihin kuten Odysseus. Niitä ovat kyklooppien luolan ja seireenien laulun sijasta avunanto aborttia varten, asian salaaminen isältä ja väistämätön paljastuminen, tanssin opettelu ja mambonoston tavoittamattomuus. Niistä yksi merkittävimpiä on siinä, uskaltaako Baby julkisesti tunnustaa rakkautensa eri luokkaan kuuluvaan henkilöön.
Yleispätevien myyttien päähenkilöiden tapaan Babykin on etsimässä aarretta. Ja missä aarre usein on piilotettuna? Linnassa vuoren huipulla. Tanssinopettajan nimi on sopivasti Johnny Castle (Linna). Tämä linnoitus Babyn pitää valloittaa löytääkseen aarteen, ja hän tekee sen, olemalla aidosti oma itsensä ja voittamalla pelkonsa.
Lopullinen valloitus tapahtuu, kun umpirakastunut Baby lähtee veden yli tapaamaan Johnnyä, menee rohkeasti Johnnyn huoneeseen, siististä lapsuuden huoneesta sekaiseen aikuisten huoneeseen. He tanssivat, ja ensimmäisen kerran Baby uskaltaa täysin luottavaisesti seurata opettajaansa rakasteluun saakka.
Aarre jonka hän löytää on uskallus suostua elämän syleilyyn.
Ainutlaatuinen kasvukertomus ja rakkauselokuva
Kuuman tanssi epätavallisuus kätkeytyy sen realistiseen ja koskettavaan käsikirjoitukseen. Olemme nähneet vaikka kuinka paljon erilaisia nuorison kasvukertomuksia, yleensä miesnäkökulmasta, joiden kulminaationa on humala ja seksi ja myyttisinä esineinä autot ja niiden avaimet. Onko Kuumassa tanssissa kysymys vastaavasta, erotuksena vain nuoren naisen näkökulma? Ei, vaan toisin kuin Johnnyä viettelevä Vivian Pressman (jälleen nimisymboliikkaa), joka näkee seksuaalisuuden vain fyysisen tarpeiden tyydyttämisenä, se mitä Baby-Frances löytää on eroksen monitasoinen merkitys. Kuuma tanssi toimii viisaasti myyttisellä ja psykologisella tasolla, näyttää tarkasti sen mitä voi aueta aikuistumisen prosessissa ja millä tavoin tulee antautua niin rakkaudelle kuin elämällekin.
Olennaista on kyky sopeutua kontrolliin (tanssi) ja kyky päästää irti kontrollista (hyppy tuntemattomaan, tanssikumppanin tai rakastetun käsivarsille). Babyn traaginen konflikti isän kanssa samoin kuin muut vaikeudet ovat väistämättömiä.
Samanaikaisesti Kuuma tanssi onnistuu olemaan viihdyttävä raikkaalla ja omaperäisellä tavalla. Siinä on useita improvisoituja, herkkiä kohtauksia, jotka osaltaan selittävät sen vetovoimaa – esimerkiksi hervoton ”kutituskohtaus”, joka syntyi spontaanisti ja harmitti Patrick Swayzea, kuten kuvasta näkyy.
Huomataan vielä, että huolimatta näennäisen onnellisesta lopusta Kuuma tanssi ei julista ikuista rakkautta. Elokuvassa ei ole lainkaan siirappista romantiikkaa.
Jennifer Grey ja Patrick Swayze ovat paitsi hyviä tanssijoita myös ehdottoman onnistuneita valintoja rooleihinsa – he olivat Golden Globe -ehdokkaina parhaista nais- ja miespääosista.
Elokuvan laulu ”Time of Your Life” voitti parhaan elokuvalaulun Oscar-palkinnon sekä Golden Globen. Musiikki ansaitsee erityismaininnan, sävelmät ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta 1960-luvulta ja ne kantavat tarinan teemoja eteenpäin, kuten Big Girls Don´t Cry.
Anneli Jussila
(Lyhennetty versio on julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 18.11.2017.)