Kavin syyssarjan historiallisten elokuvien värisuoran ensimmäisenä elokuvana nähdään John Boormanin  Excalibur – sankarin miekkavuodelta 1981.

Kuningas Arthurin tarua on erilaisin variaatioin filmattu jo lukuisia kertoja. Tiennäyttäjänä kaikkien jälkeensä tulevien takaa erottuu kuitenkin tämän unohtumattoman elokuvan hahmo.

Elokuva perustuu löyhästi Thomas Maloryn teokseen Le Morte d´Arthur(1469-70), joka kokoaa ja uudelleenkertoo Arthurin ja Pyöreän pöydän ritarien tarinat. Boorman on jonkin verran muuttanut käsikirjoitukseensa Maloryn tekstiä ja hyödyntänyt muiden Arthur-tarujen aineksia samalta aikakaudelta, samoin eräitä muita keskiaikaisia tarinoita.

Elokuvan tausta-aineisto ja sen kattama aikakausi on niin laaja, että yksi elokuva ei voi kuvata kuin osia siitä. Elokuvassa keskitytään valaisemaan tärkeitä hetkiä ja ydinkohtia tarinasikermästä, noin 40 vuoden jaksolta, muun jäädessä hämärän peittoon.

Eletään keskiajan ns. ”pimeää kautta” (400 – 900 jKr.) ennen sydänkeskiaikaa ja kirjallisten lähteitten runsastumista. Elokuva on kuitenkin tietoisesti anakronistinen: se yhdistää eri keskiajan kausien vaatetusta ja haarniskatyyppejä sekä tapoja. ”Kysymys on myyttisestä totuudesta”, on Boorman sanonut, ”ei historiallisesta.”

Excalibur-elokuva on varsinainen runsaudensarvi, jonka teemoista voidaan tässä nostaa esiin vain muutamia. Elokuvan perimmäinen jännite syntyy kahden aikakauden murroksesta: luonnonuskonnon maailman ja kristillisen yhden jumalan ajan. Väistyvää aikaa edustaa velho Merlin, jota tulkitsee nerokkaasti Nigel Williamson. Toinen ydindraama on ritari Lancelotin ja kuningatar Guineveren kielletty, vastustamaton intohimo.

Ritariaatteesta ja romanttisesta rakkaudesta

Keskiajalla kehittynyt ritariaate synnytti romanttisen rakkauden, sananmukaisesti – termi takautuu ”romansseihin” eli romaanisella kielellä (vanhalla ranskalla) kirjoitettuun pitkään kertovaan runoon, joka luettiin ääneen kirjasta ritarilliselle seurueelle. Romanssin yksi olennainen muoto käsitteli rakkautta. Ritariaika jätti selvät jäljet eurooppalaiseen kulttuuriin, vaikuttaen naisen asemaa parantavasti ja muuttaen sukupuolten rooleja ja valtasuhteita. Ritariajan kirjallisuus johti osaltaan herrasmieskäsitteen syntyyn.

Kuten Excalibur-elokuvassa, ritarin piti olla jalo ja nuhteeton Lancelotin tapaan, lojaali taholle jonka palveluksessa toimi. Toisaalta elämänfilosofiaan kuului ylhäisen naisen palveleminen ja ihailu, ja oli tavallisinta että rakkauden kohde oli naimisissa. Romanssien mukaan todellinen rakkaus johti väistämättä aviorikokseen, sillä aristokraattien avioliitot solmittiin eri sukujen yhdistämiseksi rationaalisin perustein. Todellinen rakkaus oli vapaaehtoista, ei oikeuteen ja lakiin perustuvaa, eikä katolisen kirkon vaatimaa lisääntymistehtävän suorittamista.

Ritarillisen rakkausideologian katalysaattorina toimi yksi keskiajan vaikutusvaltaisimmista naisista, Eleonora Akvitanialainen, joka ylläpiti tyttäriensä kanssa 1160- ja 1170-luvuilla eräänlaista ”rakkauden hovia” Poitiersissa.

Romanssien kirjoittajat korostivat osin Eleonoran vaikutuksesta, että aito rakkaus vahvisti ritarillisia hyveitä ja sai ritarin kehittämään itseään ihmisenä. Palvova rakkaus motivoi ritaria turnajaisissa ja taisteluissa, mutta myös opetti hänelle kärsivällisyyttä, halujen hillintää, käytöksen hienostuneisuutta. Naisen suojelemisesta ja myöhemmin myös köyhien, orpojen ja leskien puolustamisesta tuli osa ritariaatetta ja viimeksi mainitun myös kirkko hyväksyi, vaikka taisteli muuten tätä maallisen rakkauden palvontaa vastaan. Varsinkin kirkko vastusti naisen aseman muutosta ja ritarirakkauden suomaa vaarallista vapautta.

Tämä taustaksi Lancelotin ja kuningatar Guineveren suhteelle. Heidän keskinäinen intohimonsa roihuaa ja kumpikin joutuu traagisesti pettämään kuningas Arthurin. (Tämä aihepiiri kiinnosti keskiaikaista yleisöä tavattomasti, tarinasta on useita versioita.) Boorman onnistuu elokuvassaan tavoittamaan tuon intohimon voiman ja toisaalta herkkyyden rakastavaisten antaessa periksi ihmistä suuremmalle voimalle.

Lancelotia raastaa ristiriita kuninkaalle uskollisen ritarin ja rakastuneen miehen välillä. Lancelot yrittää torjua tunteensa jopa miekalla, mutta hän joka puolusti kuningattaren tahratonta mainetta joutuu nyt itse tekemään juuri sen, mistä halusi todistaa kuningattaren olevan vapaa. Nuhteettomuuden ja puhtauden perikuva, voittamaton sankari Lancelot tulee heikoksi rakkauden edessä. Sankarien toimiminen epäjohdonmukaisesti ja ambivalentisti tuokin heidän hahmoihinsa inhimillisen uskottavuuden.

Luvattoman rakkauden hinta

Lancelotin ja Guineveren intohimon paljastuminen Arthurille katalysoi elokuvan loppuosan tapahtumat. Turhautunut Arthur lyö Excalibur-miekan rakastavaisten väliin maahan. Samalla hän tahattomasti tulee lamauttaneeksi itse Merlinin, jolla on maaginen yhdysside maaelementtiin. Maahan osuva Excalibur jähmettää velhon voimat, ja tästä seurauksena onnistuu Morgana, Arthurin juonitteleva sisarpuoli vangitsemaan Merlinin vuorikristallin sisään. Morgana on nyt vapaa jatkamaan synkkiä tekojaan. Hän viettelee Arthurin, velipuolensa, Guineveren hahmon ottaneena, mistä seurauksena syntyy Mordred-poika.

Arthur vajoaa synkkyyteen, sairauteen, joka leviää myös valtakuntaan. Tässä Boorman pääsee hyödyntämään myyttiä sairastavasta kuninkaasta, joka on ehkä vaikuttavimmin esitetty Frazerin teoksessa The Golden Bough. Kuningas on yhtä maansa kanssa, ja maa kärsii ja kuihtuu kuninkaan sairastaessa. Vasta Graalin maljasta juominen voi palauttaa kuninkaan voimat ja maan kukoistuksen.

Arthurin sairauden aikana Mordred tuhoaa äitinsä Morganan kanssa Graalia etsiviä ritareita. Vain nuori Parsifal selviää ansojen läpi ja löytää Graalin maljan. Kun Mordred on kasvanut aikuiseksi käy Arthur hänen kanssaan viimeisen taistelunsa.

Sekään ei ole Arthurin loppu – hänet viedään haavoittuneena veneellä Avalonin mystiseen saareen, kun hän on kuolemattomin sanoin luvannut ensin: tulee päivä jolloin kuningas palaa.

Lohikäärmeen maisema

Elokuvassa monet ratkaisut perustuvat magiaan, jota ei selitellä; se on luonnollinen osa aikakautta. Järven Neidon käsi ojentaa miekan vedestä; ihmiset voivat taian avulla ottaa toisen ihmisen hahmon; Merlinillä on valta elementtien yli mutta myös heikot kohtansa.

Elokuva tehtiin ennen erikoistehosteiden käyttöönottoa. Myöhemmin olemme kyllästymiseen asti saaneet nähdä tietokoneanimoituja hirviöitä ja yliluonnollista voimankäyttöä. Ilman tehosteita Boorman onnistuu luomaan elokuvaan taianomaisen tunnelman, joka nousee loitsuista, magiasta joka on läsnä kaikkialla tässä hämärän maisemassa kuten salaperäinen lohikäärme. Lohikäärmettä ei nähdä, mutta ehkä juuri siksi sen uhka kihelmöi iholla, Merlinin näynomaisten sanojen kautta.

Lohikäärme on voimakkain metafora yliluonnollisesta jonka elokuva esittää luonnollisena. Lohikäärme on kaikkialla; sen hengitys leviää usvana joka ratkaisee viimeisen taistelun.

Perimmäinen loitsu elokuvassa on ”the Charm of Making”, Merlinin hallussa olevat taikasanat, jotka Morgana urkkii tietoonsa tuhoisin seurauksin. Loitsu itse asiassa on vanhaa gaelin murretta, joka puhuu lohikäärmeen hengityksestä, kuoleman ja elämän loitsusta ja luomisen tunnusmerkistä.

(Englanniksi käännettynä se kuuluu ”Serpents’ breath, charm of death and life, thy omen of Making.”)

Lohikäärmeen maisemassa käydään useita taisteluita. Missään vaiheessa ei puhuta Britanniasta eikä Englannista; kysymys on vain ”maasta”. Arthurin maailmassa ei ollut kansallisvaltiota vaan useita keskenään taistelevia ryhmittymiä; oli nimetön maa josta joskus oli tuleva Englanti.

Koska tietokonetehosteet puuttuvat, elokuvan taistelukohtaukset näyttävät siltä mitä väkivalta todellisuudessa on – tuskallista, kuolemaa tuottavaa. Haarniskoissa ei voi taistella sulavasti. Väkivallasta on riisuttu gloria.

Näyttelijöistä

Elokuvan pääosissa ovat Nigel Terry (kuningas Arthur), Helen Mirren (tämän sisarpuoli Morgana), Nicol Williamson (Merlin), Nicholas Clay (ritari Lancelot) ja Cherie Lunghi (kuningatar Guinevere).

Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä, mutta kaksi nousee yli muiden: Merliniä esittävä Nicol Williamson ja Morganaa esittävä nuori Helen Mirren. Kumpikin on aivan uskomattoman hyvä. Williamson luo Merlinistä hahmon, joka on moniulotteisuudessaan yksi elokuvahistorian kiinnostavimpia.

Sivuosissa nähdään tulevia suuren luokan kuuluisuuksia: Liam Neeson (sir Gawain), Patrick Stewart (kuningas Leondegrance), Clive Swift (sir Hector) ja Gabriel Byrne (kuningas Uther Pendragon).

Elokuva oli ehdokkaana Kultaisen palmun saajaksi Cannes’ssa 1981.

Anneli Jussila

Huom. Tekstiä päivitetty 30.9.2018