Pawel Pawlikowskin Ida (2013) oli mestariteos. Odotin 26. lokakuuta ensi-iltansa saaneesta Cold War -elokuvasta samantyyppistä. Erehdyin. Ainakin osittain. Mustavalkoisuudessa ja kuvaustavassa oli tietenkin yhtäläisyyksiä, mutta taideteoksen muoto ja rakenne erilaiset.
Sulattelun jälkeen ihastelen ohjaajan rohkeita valintoja: kuvasuhdetta 4:3, mustan avulla toteutettuja aikasiirtymiä, näyttelijöiden charmia, kuvakulmia, lähikuvia, peilikuvia, viistokuvia, kuva-asetelmia. Valinnat eivät ole perusteettomia tai satunnaisia vaan tarkoin harkittuja.
Tarina on kietoutunut musiikin vaippaan ja ammentaa voimaa ja rytmiä kerronnan rakenteesta. Musiikki on yhtä tärkeässä roolissa kuin päähenkilöt. Se kuvastaa tässä myös tunnetta ja sidosta rakastavaisten välillä. Tunteet on kerrottu musiikin avulla, sillä musiikki myös yhdistää rakastavaisia.
Kokonaisuus on mielenkiintoinen, koska se jättää tilaa katsojan ajattelulle ja tunteille. Pawlikowski ei halunnut selittävää dialogia vaan täytti aikahypyt mustalla ja valitsi kuvattavaksi vain tietyt käänteentekevät hetket.
On kysymys vuosien 1949 – 1964 väliin jäävistä 15 vuodesta kylmän sodan atmosfäärissä tempoilevasta rakkaudesta, järjettömältä tuntuvasta suhteesta, jossa lämpö ja kylmyys, ero ja yhteenpaluu toistuvat joko ulkonaisten olosuhteiden tai rakastavaisten erilaisten luonteiden vuoksi. Tätä kylmää sotaa käyvät Wiktor (Thomasz Kot) ja Zula (Joanna Kulig), joiden tarina perustuu löyhästi Pawlikowskin omien vanhempien elämään, jota hän ei kertomansa mukaan vieläkään pysty täysin ymmärtämään. Yhtä mysteeriksi suhde jää myös valkokankaalla. Tiedämme ja tunnistamme ilmiön, mutta sille ei löydy järjellistä selitystä.
Puolaan, Berliiniin, Jugoslaviaan ja Pariisiin sijoittuvassa tarinassa Wiktor ja Zula piirtyvät sodassa raunioitunutta Puolaa ja sodanjälkeistä Eurooppaa vasten. Kahtiajakautunut maailma, propaganda ja tosinajattelijoiden vaientaminen luovat taustan kahden ihmisen tunteiden kuvaukselle, jossa syvimmät niistä pursuavat ulos Wiktorin pianosoolossa ja Zulan laulussa.
Pawlikovskin elokuva ei ole romanttinen, vaikka se on täynnä salaperäistä intohimoa. Suhde on kohtalokas – samalla energisoiva ja tuhoava. Näyttelijöiden välillä sykkii soundi, jossa erityisesti Joanna Kulig säteilee ja loistaa.
Pawlikovski ei ole käynyt elokuvakouluja vaan opiskellut kirjallisuutta ja filosofiaa. Hän aloitti dokumenteilla ja siirtyi fiktioihin vasta myöhemmin. Nyt hän on palannut synnyinmaahansa Puolaan. josta lähti 14-vuotiaana Englantiin, sitten Saksaan ja Ranskaan. Ohjaajan omista varhaislapsuuden ja nuoruuden kokemuksista kimmokkeen saanut Cold War on katsojaa haastava luovan työn kypsä hedelmä. Se täytyisi nähdä toistamiseen. /Ulappa
Huom! Päivitys kuvatekstin näytösaikoihin uusista näytöksistä 1.11.