Martin Zandvlietin Land of Mine (Tanska 2016) tarkastelee vaiettua sotahistoriaa. Toisen maailmansodan jälkeen Tanskan miinoitettua länsirannikkoa oli raivaamassa 2000 sotavangiksi joutunutta saksalaista, osa heistä melkein lapsia. Raivaustyössä puolet kuoli tai haavoittui vakavasti.
Sotavankisopimusta täydennettiin vasta vuonna 1949 Genevessä. Sopimukset tulivat liian myöhään, eivätkä ne koskaan ole täysin estäneet vankien huonoa kohtelua olipa kyse mistä tahansa sodassa olleesta valtiosta tai kansasta.
Kenraali Carl Rasmussen (Roland Møller), joka elokuvassa komentaa saksalaisnuorukaisten miinanraivausosastoa, ei ole ainut kostoa halunnut vaan saksalaisten nöyryyttämiseen osallistuvat myös siviilit.
Vaikka en olekaan sotaelokuvien sydänystävä, Land of Mine puhuttelee minua. Ensinnäkin se kertoo sodan päättymistä seuranneelta ajalta osittain tositapahtumiin perustuvan tarinan, jota ei ole aiemmin kerrottu. Toiseksi kuvaaja Camilla Hjelm taltioi poikajoukon inhimillisten tragedioiden liikuttavia yksityiskohtia ymmärtävästi. Kaksospoikien kädenpuristus, nuken kipeän jalan kääriminen siteeseen tai hiiren turkin silittäminen ovat mieleenpainuvia kokemuksia kuten myös jalkapallopeli raivatussa hiekassa. Kun toisaalla räjähtävät miinat, vastapainoksi zoomataan pieniin hetkiin, kohtaamisiin ja unelmiin, jotka elävät myös kuolemanvaaran ja epäinhimillisten olosuhteiden keskellä.
Elokuva voi ylipäätään alkaa joko siitä, että kaikki on pielessä tai vastaavasti hyvin. Tässä tapauksessa elokuvan alku välittää katsojalle mielikuvan vakavasta häiriötilasta ja sotatraumasta. Shokkialusta huolimatta on odotettavissa myönteinen lopputulos – tosin suurin uhrauksin. Päähenkilön on tarkistettava asennettaan. Kostonhalun ja viileän välinpitämättömyyden viitasta pursuavat yllättäin myös ymmärryksen ja veljeyden tunteet sekä auttamishalu. /Ulappa
Kritiikki on julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 1.12.2018