Romanttiseen komediaan maastoutuu yhteiskunnallinen aihe, jopa useampikin. Nautittavaa!
Miia Tervon ohjaama ja käsikirjoittama esikoispitkä Aurora (2019) kertoo jaloilleen pyristelevästä parikymppisestä rovaniemeläistytöstä, joka on kuin taifuuni tai hurrikaani.
Aurora (Mimosa Willamo) latoo totuuksia peräpohjolan murteella, bailaa, sekoilee ja väsää kynsipidennyksiä. Energiselle ja impulsiiviselle nuorelle naiselle sattuu ja tapahtuu. Norjassa siintäisi parempi tulevaisuus ainakin puheista päätellen. Auroran elämä ajautuu kuitenkin Gordionin solmuun. Haasteina asunto- ja työasiat sekä miessuhteet, bonuksena salakavala kaikkeen vaikuttava alkoholi.
Aurorassa – nimi merkitsee aamuruskoa – on potentiaalia pohjalta nousuun, parempaan elämään kuin lapsuuskodissa. Kysymys on vain siitä, mikä voima pääsee sisäisessä kamppailussa voitolle ja milloin ja missä Aurora tuntee olevansa turvassa – myös itseltään.
Aurora on sekopää myös hyvässä. Hänen myötävaikutuksellaan iranilainen Darian (Amir Escandari) on saamaisillaan puolison jos kaksikin ja Darianin 8-vuotias tytär (hämeenlinnalainen Elá Yildirim) mahdollisuuden kasvaa Suomessa. Varakas, mutta muistihöperö Liisa-mummo (Miitta Sorvali) saa virkistystä ja vauhtia arkeensa. Sairas ja nurkkaan ajettu isä (Hannu-Pekka Björkman) myötätuntoa ja lämpöä.
Epäonniset naimakauppajärjestelyt suovat Auroralle ja Darianille mahdollisuuden tutustua toisiinsa. Vastuuntuntoinen mies jakaa tytölle elämänviisauksia säännöstellen, ei tuppautuen. Kinky (Oona Airola) on paitsi ystävä ja biletyskaveri, myös Auroran peili ja olkapää. Aviopari Tiina (Ria Kataja) ja Juha ( Chike Ohanwe), jotka majoittavat Darianin tyttärineen ja Darianin vaimoehdokas Ulla (Pamela Tola) edustavat rooleissaan suomalaisten erilaisia tapoja suhtautua maahanmuuttajiin.
Perusteellisesti pohjustetut ja elävät henkilöhahmot voisi kuvitella myös jatko-osaan tai tv-sarjaksi. Roolitus ei olisi voinut onnistua paremmin. On mielenkiintoista nähdä eri ikäpolvien näyttelijöitä samassa kohtauksessa. Todellisia helmiä ovat Mimosa Willamon yhteiskohtaukset Hannu-Pekka Björklundin ja Miitta Sorvalin kanssa. Kokeneet Sorvali ja Björklund onnistuvat Tervon ohjauksessa ikimuistettavasti. Elokuvan huolellisesti rakennetut yksityiskohdat lisäävät vakuuttavuutta, mutta eivät varasta liikaa tilaa vahvalta pääroolilta. Mimosa Willamon myötä Aurorasta rakentuu uskottava ja kiinnostava persoona. Willamo on sisäistänyt roolinsa erinomaisesti.
Tavallisesti Auroran kaltainen sankari olisi mies, mutta nyt ei ole, ja hyvä niin. Aurorassa voi aistia vähäistä sukulaisuutta Pekko Pesosen käsikirjoittamiin Napapiirin sankarit -elokuviin, vallankin ensimmäiseen: talvi, lappilainen tunnelma, tragikoomisuus ja kohtalon oikut. Sankarit eroavat toisistaan kuitenkin: Napapiirin sankareiden Jannen, työttömän tuoreen aviomiehen karisma perustuu saamattomuuteen, Auroran räväkkään toimintaan.
Auroran lajityyppi ja ennakkomarkkinointi luo katsojalle tietyt odotukset. Läpeensä hauska elokuva ei ole – jos hauska ollenkaan muutamia kohtauksia lukuunottamatta, mutta se on pikemminkin hyve. Elokuvassa ei naureta viinalle ja rellestämiselle kuten Taneli Mustosen Luokkakokous-elokuvassa vaan näytetään alkoholiriippuvuuden ikävät seuraukset.
Elokuva rullaa rytmikkäästi eteenpäin, vain keskivaiheilla on pieni pysähdys. Kansanperinteen sutkautukset ja uskomukset aina karjalanpiirakoiden rypytyksestä lähtien on hyödynnetty itse tarinan osina, ei päälle liimattuna kosiskeluna.
Lopussa musiikki valtaa kohtauksen, Aurora ajaa autolla lumista maantietä unelmansa perässä. Siinä hän etääntyy entisestä, tuo merenneito, joksi Darianin tyttö häntä spontaanisti ja tarkkasilmäisesti nimitti. Merenneito, muotopuoli, tyttö joka selvisi tyrskyistä kuivalle maalle vaikka pyrstöstä luopuminen tuottikin kipua. /Ulappa