Musikaali Hair– An American Tribal Love-Rock Musical (ensiesitys 1967, Broadwaylla 1968) haastoi provokatiivisesti monet läntisen maailman totuuksina pidetyt normit ja tavat. Musikaalin nimen inspiroi alunperin Jim Dinen maalaus joka esittää kampaa ja hiussuortuvia, mutta nimeen yhdistyi laajaa symboliikkaa: miesten ja poikien pitkistä hiuksista tuli 1960-luvulla kapinan tunnusmerkki.
Liehuvilla hiuksilla vastustettiin poroporvareita, konsumerismia, miesroolin ahtautta ja haluttiin ilmaista luonnonläheisyyttä ja vapautta. Musikaalin toisen tekijän Radon mukaan pitkä tukka oli tietoisuuden laajenemisen näkyvä symboli. Mitä pitempi tukka, sitä laajempi mieli. Pitkät hiukset järkyttivät, niiden kasvattaminen oli vallankumouksellinen ele. Niistä tuli eräänlainen lippu taistelussa ummehtunutta ja estynyttä yhteiskuntaa ja vanhempien sukupolvea vastaan.
Miloš Formanin Hair–elokuvassa (1979) juoni ja osin henkilöhahmot on uudelleenkirjoitettu. Vain idea pitkistä hiuksista, hippiheimosta ja sen elämäntyylin kontrastista 1960-luvun normimaailmaan on säilynyt samana kuin näyttämöversiossa. Suurten muutosten takia musikaalin tekijät Rado ja Ragni eivät hyväksyneet elokuvaa. Sivuun on jäänyt alkuperäisen tuotannon ”vapaan rakkauden” teema ja vakavasti otettu rauhanaate samoin kuin feminismi, viitteet astrologiaan ja uskonnollinen rienaus. Myös musiikkia on muutettu, kappaleita lyhennetty, sovitettu ja jätetty pois sekä lisätty.
Formanin elokuvaa onkin katsottava tekijänsä elokuvana, ei alkuperäisen toisintona. Forman nostaa Hairiinsa valittuja teemoja 1970-luvun lopun dekandentimpien lasien läpi ja kuvaa nuorten kapinallisten puuhia omalla satiirisella otteellaan. Politiikkaa ei Formanin elokuvassa tulkita kovin totisesti. Mukana on myös huumoria, joka puuttui lähes kokonaan näyttämöversiosta. Forman keskittyy hippien toilailuihin ja edesottamuksiin ilman minkäänlaista julistusta, kirkkaan älykkäällä tyylillään.
Forman on säilyttänyt mm. huumelaulut visioineen ja rotujen välisestä tasa-arvosta ja erotiikasta kertovia kohtauksia. Hän on kirjoittanut mukaan mainion kohtauksen, jossa heimo vierailee miljonäärin kutsuissa, yhden filmin parhaista jaksoista. Juuri tällaisissa mustaa huumoria sisältävissä kohtauksissa Forman on parhaimmillaan.
Elokuvaan on upotettu näyttämöversiota selkeämpi juoni ja useampia miljöitä joissa sitä kehitellään. Claude on nyt keskilännen maalaispoika, joka tulee New Yorkiin liittyäkseen armeijaan, eikä hippiheimon keskushahmo kuten musikaalissa. Hän tapaa sattumoisin puistossa hippiryhmän. Berger taas on elokuvassa heimon johtajahahmo, toisin kuin musikaalissa. Sheila on muutettu elokuvaan yläluokan nuoreksi naiseksi joka viehättyy heimosta ja Claudesta, joka rakastuu häneen. Musikaalissa hän on taas opiskelija-aktivisti ja feministi joka rakastaa sekä Claudea että Bergeriä. Forman on ikävä kyllä siirtänyt sivuun aktiivisen naishahmon rakkaussuhteineen ja keskittyy kahden keskeisen mieshahmon välisiin tilanteisiin. Juonellisesti tämä toimii, vaikka myös köyhdyttää henkilögalleriaa.
Dramaattisen loppukohtauksen kannalta Claude – Berger -asetelma on onnistunut. Elokuvan loppu sitoo teemat hienosti yhteen ja osoittaa pasifismin merkityksen aivan toisella tavalla kuin hippien iskulauseet. Sota ja kuolema ovat raakaa todellisuutta, leikkien aika on ohi. /Anneli Jussila
Tekstin lyhyempi versio julkaistu Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 26.1.