Brittiläis-unkarilainen kaksikko Michael Powell ja Emeric Pressburger loi yhdessä 1940-luvulla useammankin elokuvan, joista varmasti parhaiten tunnettu on baletin maailmaan sijoittuva Punaiset kengät (The Red Shoes, Britannia 1948). Siitä tuli kaksikon menestynein ja tunnetuin elokuva, joka sai kaksi Oscar-palkintoa ja oli ehdolla myös kolmessa muussa kategoriassa. Se myös teki nuoresta tanssijasta Moira Shearerista ikonisen tähden. Lukemattomat tytöt ovat tämän elokuvan nähtyään vaatineet päästä balettitunneille. Kyseessä on tanssielokuvan merkkipaalu, jossa tanssi oli oleellinen osa kerrontaa, eikä vain erillinen lisäke tai viihdyke. Tanssi, nimenomaan baletti, on tämän elokuvan aihe ja syy.

Punaiset kengät on tanssielokuvien aatelia monesta hyvästä syystä. Ensinnäkin Powell ja Pressburger palkkasivat tanssijoiden rooleihin nimenomaan tanssijat, mikä ei suinkaan ollut itsestään selvää tuohon aikaan. Vickyn roolin saanut Moira Shearer oli tanssija Sadler’s Wells-teatterissa (avattu 1683 ja toimii edelleen nimenomaan tanssin näyttämönä), ja prima ballerina Irina Boronskajan roolin tekee venäläistanssija Ludmilla Tchérina. Ballets Russes -ryhmän entinen koreografi Léonide Massine on seurueen balettimestarin Grischa ja australialaissyntyinen Robert Helpmann seurueen johtavan miestanssija Ivan. Helpmannin käsialaa on myös Punaiset kengät -baletti, lukuun ottamatta kenkäkauppa-kohtausta, joka on demonisen suutarin roolin tanssineen Massinen käsialaa.

Punaisten kenkien lumous vai kirous?

Tarina alkaa kiihtyneen ja äänekkään opiskelijajoukon rynnätessä katsomaan Ballet Lermontovin näytöstä. Opiskelijoiden joukossa on myös nuori säveltäjä Julian Craster (Marius Goring), joka suureksi hämmästyksekseen kuulee, että baletissa käytetään hänen säveltämäänsä musiikkia hänen tietämättä asiasta. Näytöstä on seuraamassa myös nuori, lahjakas tanssija Vicky Page (Moira Shearer) rikkaan tätinsä kanssa. Täti järjestää juhlat, jonne on kutsuttu myös Ballet Lermontovin itsevaltias, itse Monsieur Boris Lermontov (Anton Walbrook). Hänen Hirmuisuutensa on elokuvallinen hommage Ballet Russes -ryhmää aivan yhtä itsevaltiaan ottein johtaneelle venäläisimpressaarille, Sergei Djagileville.

Lermontov kutsuu Vickyn ja Julianin liittymään seurueeseensa, joka pian suuntaakin kiertueelle. Baletin ystävien ja tuntijoiden kannattaa huomioida kohtaus, jossa ryhmä harjoittelee Giselle-baletin les wilis-kohtausta Pariisin oopperan, Palais Garnier’n, kuuluisassa foyer de la danse’ssa, jonka myös mm. ranskalainen taidemaalari Edgar Degas on ikuistanut. Se sijaitsee lavan takana ja siellä 1800-luvun rikkaat “suojelijat” tapasivat nuoria oopperan tanssijattaria.

Harjoitus keskeytyy, kun prima ballerina Boronskaja ilmoittaa menevänsä naimisiin. Käytännössä tuohon aikaan se tiesi hyvästejä uralle. Naimisissa oleva nainen ei työskennellyt, ellei ollut pakko, saati sitten kulkenut ympäri maita ja mantuja tanssien elantonsa eteen.

Boronskajan tempauksesta sydämistynyt Lermontov antaa Julianille tehtäväksi säveltää seuraava baletti Punaiset kengät, joka perustuu tanssia rakastaneen H. C. Andersenin samannimiseen satuun. Siinä nuori tyttö saa lumotut punaiset kengät, joiden avulla hän voi tanssia. Tyttö tanssii ja tanssii, mutta huomaa, ettei voikaan lopettaa tanssimista tai ottaa kenkiä pois jaloistaan.

Lermontov antaa uuden baletin pääosan Vickylle. Teos myös saattaa yhteen Vickyn ja Julianin, jotka rakastuvat, mikä saa Lermontovin raivoihinsa. Kiukkuisena – ja joidenkin mielestä mustasukkaisena – hän riitelee Julianin kanssa, joka päättää erota seurueesta. Vicky lähtee hänen mukaansa ja pari avioituu.

Kuluu jonkin aikaa. Julianin ensimmäinen ooppera saa pian ensi-iltansa Lontoossa. Vaikka nuori pari on onnellinen, Vicky kuitenkin kaipaa balettia. Hän lähtee Ranskaan tapaamaan tätiään ja tapaa ”sattumalta” junassa Lermontovin, joka kertoo, ettei kukaan ole tanssinut Vickyn roolia Punaisissa kengissä sitten tämän lähdön. Hän on myös kieltänyt Vickyä esittämästä sitä missään muualla. Lermontovin ei tarvitse paljon suostutella Vickyä tanssimaan uudestaan tähtiroolinsa.

Julian on lähtenyt vaimonsa perään. Hän pyytää Vickyä palaamaan kanssaan takaisin Lontooseen, Lermontov haluaa tämän jäävän ja tanssivan taas seurueessaan. Vickyä repii kaksi tunnetta. Tai oikeastaan yksi: rakkaus sekä balettiin että Julianiin. Hän ei voi saada molempia. Hän päättää jäädä ja tanssia. Loukkaantunut Julian lähtee ja Lermontov voittaa. Vai voittaako?

Taide = elämä?

Moira Shearer oli klassisen baletin koulutuksen saanut tanssija ja se näkyy. Rooli kirjoitettiin alun perin Merle Oberonille, mutta kun Shearer valittiin Vickyn rooliin, pystyttiin täydellä teholla hyödyntämään hänen tanssijan ammattitaitonsa. Tanssitekniikka on nykysilmään vanhentunut ja koreografia oman aikansa tuote, mutta nämä seikat eivät mitenkään himmennä elokuvan tenhoa – ehkä jopa juuri päinvastoin. Tanssijat ja näyttelijät tekevät jokainen tinkimättömän ammattimaista ja vakuuttavaa työtä. Nuoren Moira Shearerin luonteva ja elegantti Vicky ei lainkaan kalpene esimerkiksi Anton Walbrookille, joka tekee hienostuneen hirviön ja viileän dandyn Lermontovistaan, jolle mikään muu kuin taide ei merkitse mitään. Hän on samanlainen hirmuvaltias kuin Sergei Djagilev aikanaan ja haluaa määrätä aivan kaikesta. Myös tanssijoiden tunteista ja yksityiselämästä, jota Lermontovin mukaan ei pidä edes olla. Kaikki, aivan kaikki on uhrattava taiteelle: “Tanssija, joka luottaa rakkauden mukavuuksiin ei koskaan tule olemaan suuri tanssija. Ei koskaan!”

Ajan mittaan monetkin ovat olleet sitä mieltä, että Lermontov on salaa rakastunut Vickyyn. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen. Lermontov itse vastaa väitteeseen toteamalla, ettei tiedä mitään neiti Pagen viehättävyydestä eikä voisi siitä vähempää välittää. Hänen väitetty mustasukkaisuutensa kohdistuukin pikemminkin Vickyn lahjakkuuteen eikä tämän persoonaan. Nuori ballerina edustaa hänelle Taidetta itseään ja tuottaa siksi niin viiltävän pettymyksen osoittautuessaan “vain” tavalliseksi naiseksi. Lermontov kokee tulleensa petetyksi, mutta ei romanttisessa mielessä.

Lermontov on kaikessa hurjassa ehdottomuudessaan yksinäinen ja surullinen hahmo, jonka pakonomainen suhtautuminen taiteeseen estää häntä itseään elämästä tai sallimasta sitä muillekaan. Elokuvan tärkein teema onkin taiteen ja elämän suhde. Se tulee hyvin esille Lermontovin ja Vickyn ensikohtaamisessa, jossa Lermontov kysyy Vickyltä, miksi tämä tahtoo tanssia. Vicky vastaa kysymyksellä: “miksi tahdot elää?” Vahva elementti elokuvassa on myös taiteen tekemisen tuska. “[V]aikutelma yksinkertaisuudesta ja helppoudesta voidaan saavuttaa vain suurella ruumiin ja hengen tuskalla”. Eli ei siis mitään “ilon kautta” -hempeilyä, kiitos.

Henkinen perintö

Punaiset kengät -elokuvalla oli suuri vaikutus moniin naissukupolviin; tyttöihin ja nuoriin naisiin, jotka päättivät ryhtyä tanssijaksi elokuvan innoittamana. Elokuvaan viitataan usein muissa tanssielokuvissa, suoraan tai välillisesti, sillä niin suuri on sen vaikutus ollut. Esimerkkinä mm. Chorus Line -musikaali, jonka elokuvaversio ilmestyi 1985. Jo sitä ennen se oli ollut suosittu Broadway-tuotanto. Chorus Linen voisikin sanoa olevan eräänlainen testamentti, joka todistaa elokuvan vaikutuksesta vielä monta vuosikymmentä sen ilmestymisen jälkeen.

Tuoreempi viittaus ja kunnianosoitus Punaisille kengille löytyy La La Land -elokuvasta (2016), ja musiikkipuolella sellainen on Kate Bushin The Red Shoes -albumi (1993), joka nimeä ja kansikuvaa myöten on saanut inspiraationsa Punaiset kengät -elokuvasta. Viimeisin osoitus elokuvan vaikutuksesta on englantilaisen koreografin Matthew Bournen balettikoreografia Punaiset kengät (2017) Sadler’s Wells -teatteriin, jonka riveissä Moira Shearerkin aikoinaan tanssi.

Tanssija-näyttelijä Gene Kellyyn Punaiset kengät -elokuva ja etenkin sen 20-minuuttinen pienoisbaletti elokuvan keskellä teki suuren vaikutuksen. Niin suuren, että hän suostutteli tuottajat samantyyppiseen ideaan kahdessakin elokuvassa. Niinpä Pariisin lumoissa -elokuvan (An American in Paris, 1951) lopussa oleva Gene Kellyn ja Leslie Caronin tähdittämä The American in Paris -baletti samannimiseen Gershwinin musiikkiin, sekä Laulavat Sadepisarat -elokuvassa (Singin’ in the Rain, 1952) nähty rapsodia The Broadway Melody käyttävät täsmälleen samaa teos teoksen sisällä -ideaa kuin mitä Punaisissa kengissä nähdään.

Punaisten kenkien teema tuo väistämättä mieleen myös tuoreemman balettielokuvan, Black Swanin (2010), jonka esimerkki taiteesta ja elämästä on niin äärimmäinen, ettei balettimaailma sitä protestoimatta niellyt. Tanssin ja baletin maailma on monin tavoin paitsi vaativa myös usein äärimmäinen, mutta 2000-luvun käsitys elämän ja taiteen yhdistämisestä on silti onneksi toinen kuin vielä 1940-luvulla.

Punaiset kengät on varmasti yksi elokuvahistorian vaikutusvaltaisimmista elokuvista, jonka vaikutus tuntuu edelleen. Se on edelleen ajankohtainen eikä sen tenhovoima ole todellakaan loppumassa.  /Anu Eerola

Kritiikki on julkaistu lyhempänä versiona Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 28.9.

Michael Powell, Emeric Pressburger: PUNAISET KENGÄT (The Red Shoes/De Röda Skorna), Britannia 1948. Moira Shearer, Anton Walbrook, Marius Goring. Kuvaus Jack Cardiff. Leikkaus Reginald Mills. Musiikki Brian Easdale. KAVI 35 mm. Suom.tekstit/svensk text. S. 133 min.

Liput (6 €) näytöspäivänä ti 1.10. käteisellä 17.30–18.00 Bio Rexin aulasta Kino Tavast ry:n lipunmyyntipisteestä tai Kino Tavast ry:n verkkokaupasta.