Ohjaaja Fred Zinnemannin kohdalla naisnäkökulma ei ole ensimmäinen mieleen tuleva asia, sillä löytyväthän hänen filmografiastaan sellaiset ikiklassikot kuin Sheriffi (High Noon, USA 1952), Kunnian mies (A Man for All Seasons, Britannia 1966) ja Shakaali (The Day of the Jackal, Britannia–Ranska 1973), joista kussakin päähenkilö kärsii mahdottomalta tuntuvasta dilemmasta. Samaan temaattiseen ketjuun voi kuitenkin hyvällä syyllä liittää Nunnan tarinan (The Nun’s Story, USA 1959), joka on ikäisekseen harvinaisen kriittinen kuvaus uskonnollisen yhteisöelämän vaikutuksesta yksilöön.
Elokuva perustuu katoliseksi kääntyneen amerikkalaisen Kathryn Hulmen menestysromaaniin, johon hän ammensi sisältöä belgialaisen sairaanhoitajan ja entisen nunnan Marie Louise Habetsin kokemusten pohjalta. Nämä kaksi naista kohtasivat toisensa vuonna 1945 United Nations Relief and Rehabilitation Administrationin harjoitusleirillä Pohjois-Ranskassa, ja heistä tuli elinikäiset ystävät, jotka asuivat yhteisessä talossa lähes 40 vuoden ajan. The Nun’s Story julkaistiin vuonna 1958, joten Hollywood-tulkinta valmistui pikavauhtia.
Itse filmatisointi sai pääosaansa niin ikään vaikeiden ja synkkien vaiheiden kokemusasiantuntijan, sillä Audrey Hepburn eli nuoruusvuotensa Hollannissa balettitanssista suunnattomasti nauttien mutta natsimiehityksen kauhujen, vastarintaliikkeen ja lopulta sotatoimien ja lähes kohtalokkaaksi muodostuneen nälänhädän puristuksessa. Sisar Luken rooli oli Hepburnin henkilökohtaisia suosikkeja, ja siinä hän pääsi paitsi tulkitsemaan uskoon liittyvää sisäistä konfliktia, myös hetkeksi vuorovaikutukseen afrikkalaislasten kanssa. Hän rakasti lapsia pienestä pitäen ja omistikin viimeiset vuotensa itseään säästämättä UNICEFin hyvän tahdon lähettiläänä toimimiselle.
Jo elokuvan alussa belgialainen Gabrielle van der Mal, arvostetun lääkärin tytär, on tehnyt päätöksensä ryhtyä nunnaksi. Matkalla luostariin hänen isänsä muistuttaa, että Gabriellella on aina koti johon palata, mikäli hän tulee toisiin ajatuksiin. Kokelasviikot ovatkin yhtä sääntöjen ja hiljaisuuden opettelua, joten tässä tarinassa ei kirmailla alppiniityillä lauleskellen (kaikki kunnia tosin lempielokuviini lukeutuvalle The Sound of Musicille!). Kun koittaa noviisiksi vihkimisen päivä, Gabriellen kasvoilla loistaa tyyneys ja mielenrauha. Sisar Lukeksi muuttuneena hän haluaa auttaa hädänalaisia, ja hänen suuri unelmansa on päästä hyödyntämään isältään oppimiaan bakteriologian taitoja.
Lopulta toive toteutuu, ja Bruggen kauniissa keskiaikaisessa kaupungissa kuvattu alkupuoli vaihtuu 1930-luvun siirtomaa-aikaa onnistuneesti henkiviin aitoihin kongolaismaisemiin. Kerronta ei jää postikorttinäkymien ihastelemisen tasolle, vaan olojen kuluttavuus – tauteineen kaikkineen – käy ilmi varsin nopeasti. Sisar Luke joutuu pettymään, sillä hänen ei anneta jäädä mustille tarkoitettuun sairaalaan, vaan häntä odottavat velvollisuudet länsimaalaisten sairaalassa tohtori Fortunatin (Peter Finch) alaisuudessa. Yhteistyö hieman vapaammissa ja käytännöllisemmissä puitteissa johtaa humoristisiinkin tilanteisiin mutkattoman tohtorin kanssa, mutta samalla sisar Luke huomaa alkavansa kyseenalaistaa uskoaan entistä voimakkaammin. Taustalla kytevät kristinuskon ja heimoperinteiden väliset jännitteet nousevat nekin pintaan, ja uuden suursodan puhkeaminen Euroopassa on vain ajan kysymys.
Vaikka muutkin luonnenäyttelijät – teatterilegendat Edith Evans ja Peggy Ashcroft etunenässä – hoitavat osuutensa hienon vähäeleisesti, elokuvan itseoikeutettu ydin on Hepburnin hiljainen sielunkamppailu. Hän oli jo todistanut komediallisemmissa osissa ilmeikkyytensä, joka nyt pääsi äärimmäisen vaikean, jatkuvaa tasapainottelua vaativan tahtoroolin tulkiksi. Tokikaan tämä ei sulje pois kevyempiä, onnellisempia hetkiä, jolloin hän väläyttää valloittavaa hymyään, ja käväiseepä eräässä kohtauksessa ”vastanäyttelijänä” myös leikkisä reesusmakaki Felix.
Yhteisökuvauksena Nunnan tarina ei tavoittele Hakekaa kätilön kaltaista sympaattista sydämellisyyttä, mutta ne ovat sukua toisilleen siinä, että nunnan elämästä ei muodostu hurskaan kilvoittelun sädekehässä kylpevää romantisoitua kuvaa. Henkilökohtaisten uhrausten tekeminen Jumalalle vaatii veronsa, sillä varsinkin nuorten sisarten ”entiset” persoonat häilyvät taustalla ja tekevät luostarilupausten noudattamisesta haastavaa. Kesken katkeavista lauseista ja ymmärtävistä mutta voimattomista katseista tulee arkipäivää.
Nunnan tarina ei tarjoa helppoja ratkaisuja elämän suuriin kysymyksiin, vaan Hepburn kanavoi voimistuvaa ulkopuolisuuden kokemusta suhteessa uskonnolliseen yhteisöön äärimmäisen uskottavasti. Onko sisäinen hiljaisuus kriisien keskellä mahdollista? /Taneli Hiltunen
Kritiikki on julkaistu lyhempänä versiona Hämeenlinnan Kaupunkiuutisissa 8.2.
KAVIn aluesarja: Fred Zinnemann, Nunnan tarina (USA 1959) ti 11.2. klo 18 Bio Rexissä. K16. 149 min. Päärooleissa Audrey Hepburn, Peter Finch, Edith Evans, Peggy Ashcroft. KAVI 35 mm. Suom. tekstitys. Liput (6 €) käteisellä näytöspäivänä klo 17.30 alkaen Bio Rexin aulasta Kino Tavast ry:n lipunmyyntipisteestä tai verkkokaupastamme.