Tarja Kilpeläinen

On ollut kiinnostavaa pohtia suhdettani elokuviin tätä kirjoitusta varten. Eniten on vuosien varrella muuttunut se, miten ja missä elokuvani olen nähnyt. 70-luvulla muistan käyneeni ”ihan oikeassa elokuvateatterissa” (Cinema, Tarina, Hämeen Kino…) vanhempieni seurassa katsomassa lähinnä piirrettyjä, kunnes kerran me kerrostalon lapsukaiset pääsimme keskenämme elokuviin ilman vanhempia, mukana oli pari teini-ikään ehtinyttä neitoa valvojina ja sitten me nuoremmat. Minä sain porukan juniorina valita leffan. Tarjolla olisi ollut monenlaista piirrettyä silloinkin, mutta minun valintani oli Tarzanin poika. Hieno valinta!

Vielä 80-luvulla televisiossa pyöri kesäöisin kauhua ja erotiikkaa, ja sain niitä vapaasti katsella vanhempieni mentyä nukkumaan. Muistan nähneeni monenlaiset vampyyrileffat sekä Emmanuellet varhaisteini-ikäisenä enkä kummastakaan mitään traumoja saanut, kiehtovan jännittävän kokemuksen toki. 80-luvulla kolahtivat myös leffateatterissa nähdyt Paluut tulevaisuuteen sekä etenkin Kadonneen aarteen metsästäjät, joka on ehkä ”Se Leffa”, jonka olen nähnyt useimmin ja aina se on yhtä loistava.

Sitten muu elämä vei mennessään enkä muista enää käyneeni kovin usein elokuvissa, televisiostakin katselin vain satunnaisia leffoja silloin tällöin. Yksi kokemus on tosin jäänyt ikuisiksi ajoiksi mieleeni – Uhrilampaat. Opiskelin silloin Vaasassa ja mahtavana ideana menin yksistäni keskellä viikkoa katsomaan sitä ja jestas kyllä osui! Muistan palanneeni taksilla mahdollisimman nopeasti takaisin opiskelijakämppäni, koska en uskaltanut lähteä bussilla kotiin, hinnasta viis. Ajattelin varmaan, että samassa bussissa istuisi Hannibal Lecter tuijottamassa.

Reilut kymmenen vuotta sitten olin vuorotteluvapaalla pitkään ja kärsin ajoittain tekemisenpuutteesta. Silloin keksinkin, että nyt otan ns. klassikot haltuun ja vuokrasin kasoittain leffoja Makuunista ja Film Townista (silloin kun molemmat vielä Hämeenlinnassa olivat ja niistä sai muutakin kuin irtomakeisia) ja lyhyen ajan sisällä katselin kotosalla dvd-formaatissa niin Taksikuskit kuin Arpinaamat ja Saksikäsi-Edwardit. Aiemmin niitä en ollut nähnyt. Minua oli aiemmin häirinnyt myös se ajatus, etten pitäisi kotonakatselusta, koska on niin helppo painaa stop-nappulaa ja alkaa puuhata jotain muuta, jos elokuva ei oikein nappaa.

Myöhemmin löysin elokuvateatteritkin uudestaan, ja sitten löysin teatterin, joka imaisi mennessään reiluksi kymmeneksi vuodeksi täysin. Reissasin ympäri Suomea teattereissa parhaimmillaan/pahimmillaan viisi kertaa viikossa eli kaiken vapaa-aikani ja ylikin, ja lisäksi pidin myös suosittua blogia, jonne kirjoitin kokemuksistani. Elokuville ei juuri jäänyt aikaa, toki kävin silloin tällöin jotain katsomassa Maximissa ja Bio Rexissä, ja välillä myös Finnkinon teattereissa päivänäytöksissä. Jotain tapahtui. Aloin katsella elokuvia eri tavalla kuin aiemmin, en osaa edes selittää miten. Vai osaanko? Teatteriesityksissä parasta on ollut se, miten esitys on imaissut minut täysin maailmaansa ja olen unohtanut kokonaan ulkopuolisen maailman.

Elokuvat ovat olleet minulle puhdasta viihdettä (”nyt menen leffaan, ei tarvitse ajatella mitään eikä tarvitse mihinkään kirjoittaa siitä mitä näin ja koin”), koska teatterissa aivoni alkoivat heti ensi minuuteista käydä ylikierroksilla.  Vastapaino teatterille. Muistan katselleeni Kinopalatsissa Helsingissä elokuvaa Birdman ja tajunneeni, että tämähän on mahtavaa ja miksen käy elokuvissa useammin! Tämä oivallus ja se, että leffa oli loistava saivat aikaan sen, että mieleni teki elokuvan lopuksi ponkaista pystyyn ja alkaa aplodeeraamaan. On myös käynyt lähiaikoina niin, että elokuva on saanut aikaan niin voimakkaan tunnetilan, että poistuessani minun on ollut vaikea hengittää ja on tuntunut siltä, että jalkani eivät kanna. Tämän ovat saaneet aikaiseksi esimerkiksi tuorein Tuntematon sotilas, Land of Mine, Taistelulähetit 1917 sekä aiemmin Schindlerin lista. Huomaatteko yhdistävän tekijän… Eniten ”tiloissa” olen ollut Jokerin kanssa, olin monta tuntia täysin muissa maailmoissa elokuvan jälkeen.

Pitkään myös karsastin kaikenlaisia suoratoistopalveluita vedoten samaiseen keskittymiskyvyn puutteeseen ja someärsykkeisiin. Leffat leffateatterissa ja sarjat suoratoistosta. Sitten lopetin teatteriblogini ja vähensin muutenkin teatterissakäyntejäni vain harvoihin ja valittuihin. Korvikkeeksi löytyi sitten Areenan tarjonta, Netflix, Viaplay, Elisa Viihde ja Ruutu + (ei tosin kaikki samaan aikaan maksullisuuden vuoksi, poikkeuksena maksuton Areena), ja tästäkin alkuvuodesta selviämisestä olen saanut kiittää näitä palveluita. Olen pelkästään tänä vuonna katsellut kotosalla tietokoneen näytöltä liki 150 elokuvaa, ja mukana on melkoisia helmiä kuten Cinema Paradiso, Paterson, The Florida Project, Jeanne Dielman ja viimeisimpänä huima Räsynukke. Areena on kyllä mahtava, ja etenkin vielä katsottavissa oleva 14-osainen sarja Women Make Film – uusi matka elokuvaan.

Kino Tavastiin liityin alkuvuodesta siksi, että haluan päästä katsomaan valkokankaalta leffoja samanhenkisten joukossa ja syventää kokemuksiani. Listaan tähän lopuksi muutamia ikisuosikkejani, joihin minulla on ollut ilo ja kunnia tutustua vuosien varrella monessa eri formaatissa (jo mainitsemieni lisäksi).

 

– Kuolleiden runoilijoiden seura

– Naapurini Totoro

– Chaplinin poika

– Pojat

– Varjoja paratiisissa

– Hyvät, pahat ja rumat

– Yksi lensi yli käenpesän

– Monty Pythonin hullu maailma

– Kellopeliappelsiini

– Taru Sormusten Herrasta -trilogia

– Mitä tapahtuikaan Baby Janelle?

– Se7en

– Trainspotting

– Housut pois

– Kunniattomat paskiaiset