Kirsi Leskinen
On aloitettava elokuvateatterista.
Siitä kun sali hämärtyy, valkokangas etsiytyy kokoonsa ja ympärillä olevat ihmiset lakkaavat vähitellen olemasta.
Rakastan elokuvateattereita, niiden turvaa ja oman olemassaolon harhaa. Karkkipussejaan rapistelevat ihmiset häiritsevät tätä pehmeätä olotilaa, mutta annan heille anteeksi koska he uppoutuvat yhtä lailla ja karkit ovat osa heidän siirtymisriittiään. Vain välkkyville matkapuhelinten näytöille en anna anteeksi, niiden valo rikkoo harmonian.
Jotkut käynnit ovat jääneet mieleen. Se Aivan Ensimmäinen Elokuvani eli E.T. the Extra-Terrestrial Kaurialassa sijaitsevassa elokuvateatterissa (Cinema?) ja kun siskoni vei minut katsomaan Amadeusta (Hämeen Kinoon?), ja me istuimme parvella enkä voinut uskoa niin hienoa elokuvateatteria olevan olemassakaan. Tom Hulcen nauru jäi raikumaan pitkäksi aikaa, kuten myös rakkaus Mozartin Requiemiin. Muistan myös, kuinka kompuroin pimeässä salissa portaita alas ja törmäsin seinään Tampereen Plevnassa, Kilimanjaron lumet -elokuva (ei Hemingwayta, Guédiguian ohjaus) oli juuri alkanut, me olimme myöhässä.
Elokuvat luovat muistoja, ohjaavat mieltymyksiä, ajatuksia ja valintojamme, ne johtavat kirjoihin (kuten kirjat johtavat elokuviin), kirjailijoihin, ohjaajiin, näyttelijöihin, maihin, paikkakuntiin, ruokiin, näytelmiin, mihin vain. Tätä kirjoitusta varten valitsin hyllystäni 27 elokuvaa (kuva); otanta perustuu ajatukseen, mitkä elokuvat haluan nähdä aina uudelleen ja uudelleen, mitkä häiritsevät niin, että ne on katsottava, toiset tuovat kyyneleet, toiset naurun, joistakin jää viipymään melankolia, suru tai pitkällinen ajatusprosessi, joka ei lakkaa.
Osaan Komisario Palmu -elokuvat ulkoa – olen nähnyt kolme ensimmäistä niin usein, etten tiedä määrää. Sitä neljättä en katso koskaan uudelleen. Katsastus-elokuvan legendaarisin tervehdys ”Halipatsuippaa, miten olis parit nakit” on takuuvarma koetinkivi, joka kannattaa heittää ilmoille uuden ihmisen tavatessaan. Vihaiset (jalattomat miehet) –roadmovie on omalaatuisuudessaan riemukas, kahden naapuruksen välienselvittely, jossa maansiirtokone-episodi johtaa pyörätuoleihin ja haastematkaan Suomeen.
Bruno Ganzin roolisuoritus elokuvassa Perikato, luhistuvan natsi-Saksan harhaisena johtajana, on kylmäävä ja huikea. Ganz välittää kuvan ihmisestä, joksi Hitler harvoin kuvataan; pahan ruumiillistuma on ajoittain ystävällinen, sairas ja vapiseva, säälimätön ja irrationaalinen johtaja. Mikään muu kansakunta ei olisi tätä elokuvaa voinut tehdä; elokuva on osa niin kansallisen kuin maailmanhistoriankin käsittelyä, muistin paikkaa, hyväksymistä osaksi menneisyyttä, jotta jälkeen tulevien painolasti olisi kevyempi.
Tarantinon Kill Bill 1–2 -elokuvat nousevat niin musiikkinsa kuin värimaailmansakin puolesta (näyttelijäsuorituksia ja itse juonta väheksymättä) Top 10-listalle. Morsiamen kosto on kuin revitelty versio Cornelia Woolrichin teoksesta Morsian pukeutuu mustaan, elokuvan loppukohtaus ei haalene eikä unohdu. Wallace ja Gromit saa minut onnelliseksi. Roy Anderson Sinä elävä hihittämään. Pan´s Labyrinth nostaa palan kurkkuun uudelleen ja uudelleen. Cafe de Flore saa uskomaan tosirakkauteen, Schindlerin lista ihmisyyteen (niin meissä esiintyvään pahuuteen kuin hyvään).
Javier Bardem. Christoph Waltz. Charlotte Rampling. Daniel Auteil. Meryl Streep. Geoffrey Rush. Joel Rinne. Geraldine Chaplin. Ben Kingsley. Bette Davis. Sulevi Peltola. Ja niin paljon muita.
Jane Campion. Pedro Almodovar. Michael Haneke. Guillermo del Toro. Coenin veljekset. Milos Forman. Matti Ijäs. Kaikki te. Ja monta muuta.
Ehkä ihmisen osa on katharsis… kuten Aristoteleen Runousopissa (Saarikosken suomennos kohdasta, jossa sana katharsis alkuperäistekstissä ilmenee): ”herättämällä sääliä ja pelkoa, se (tragedia) tervehdyttää nämä tunteet.” Ehkä me haemme elokuvasta tunteidemme puhdistumista. Osittain. Ja kaikkea muuta. Elokuvissa me elämme, olemme, itkemme ja nauramme. Uusia ajatuskuvioita aukeaa, toisia näkymiä, kieliä, tapoja, näköaloja, polkuja ja valintoja. Valinnat, jotka teemme, muokkaavat meistä sen, mitä olemme. Mitä enemmän, mitä moninaisemmin, sen rikkaampaa elämä on.